Pyhärannan kunnan itsenäisyyspäiväjuhlassa paikallisen historiantutkija Rauno Luttisen perusti puheensa pyhärantalais- ja pyhämaalaiskomppanian sotapäiväkirjoihin sekä Ville Kivimäen kirjaan Murtuneet mielet.
Talvisodassa Pyhärannan ja Pyhämaan miehistä pääosa taisteli Karjalan kannaksella Summassa ja Viipurinlahdella. Suurin osa heistä oli 1900-luvun alussa syntyneitä nostoväen ikämiehiä. Heidän koulutuksensa oli kirjavaa, jopa olematonta. Talvisodassa kaatui kuusitoista pyhärantalaista ja neljä pyhämaalaista miestä.
– Summan ja Viipurinlahden taistelut olivat talvisodan ankarimmat. Siviiliin palanneiden miesten kokemukset olivat helvetilliset. Ylivoiman edessä miesten kestävyys oli pettänyt. Osa joukoista oli paennut kauhun vallassa syvälle mantereelle. Tykistöllä ei ollut ammuksia eikä ilmavoimilla koneita.
Luttisen mukaan hermopaineesta ja ajoittaisesta henkisestä luhistumisesta kuitenkin lähes vaiettiin, koska kertomusta suomalaisten sotilaiden urheasta taistelusta ylivoimaista vihollista vastaan, talvisodan ihmettä, ei haluttu tahrata. Tulevan jatkosodan aikana tilanne tuli olemaan toinen, Luttinen kertoo.
Suurin osa Pyhärannan ja Pyhämaan palvelukseen määrätyistä miehistä lähti jatkosotaan juhannuksena 1941. He kuuluivat jalkaväkirykmentti 56:n kahdeksanteen komppaniaan. Se kohtasi tulikasteensa Laatokan pohjoispuolella Kollaanjoella 18. heinäkuuta. Vastassa oli ylivoimainen vihollinen katetuissa asemissaan, tukenaan tykistöä ja panssarijuna.
– Tuloksena kahdeksannen komppanian saavutukseksi jäi ensimmäisenä taistelupäivänä vain parin sadan metrin maastovoitto. Sen hintana oli viisi kaatunutta ja seitsemäntoista haavoittunutta.
Myöhemmin rykmentti joutui puolustuskannalle moneksi päiväksi, kun vihollinen aloitti rajun vastahyökkäyksen. Näissä taisteluissa kaatui kaksi pyhämaalaista ja neljä pyhärantalaista taistelijaa. Haavoittuneita oli yhteensä kymmenen.
Kahdeksannen komppanian sotapäiväkirjan raportit heinäkuun 18. päivän tapahtumista päättyvät sekasortoa kuvaaviin toteamuksiin: ”Kuulia vihelteli joka puolelta, näytti, että koko komppania tuhoutuu.” ”Komppania meni hyökkäyksessä hajalleen, mitään joukkuejakoa ei ollut, kun upseerit haavoittuivat. Kk meni aina sinne, mihin tarvittiin ja pyydettiin.”
– Sekasorrosta kertoo myös se, että monen miehen kohdalla sotapäiväkirjassa on merkintä: ”Hermot pettivät”.
Syynä oli puna-armeijan tykistön herkeämätön, hirvittävän metelin säestämä rumputuli, joka teki puolustajista tilapäisesti avuttomia ja passiivisia. Joihinkin tämä vaikutti syvemmin ja pysyvämmin.
– Ampumahautansa pohjalle kokoon vetäytyneen, lapsellisilla otteilla suojautuneen puolustajan silmien merkillisen luonnoton kiilto sekä luonnottomasti alaspäin vetäytyneet suupielet kertoivat kauhusta ja paniikinomaisesta halusta lähteä pois keskityksestä. Toimintakyvyttömyys kuitenkin esti tällaiset aikeet.
Rauno Luttisen mukaan sodan psyykkiset vammat olivat sotavammoja kuten muutkin vammat.
– Ne olivat pohjimmiltaan mitä normaalein reaktio pöyristyttäviin olosuhteisiin. Ne eivät olleet merkkejä mistään poikkeavasta tai vaillinaisesta luonteenlaadusta.
Psyykkisiin häiriöihin liittyi sotavuosina kuitenkin häpeää ja paheksuntaa. Epäiltiin, että osa oirehtivista teeskenteli päästäkseen rintamalta pois.
– Mielen murtumista ei ymmärretty samanlaiseksi sankaruuden ja uhrivalmiuden ilmentymäksi kuin fyysistä haavoittumista.
Nykyisen tulkinnan mukaan monien sotilaiden oireet ilmensivät posttraumaattista stressihäiriötä, jota ei sodan aikana osattu diagnosoida. Se ilmeni kauhusta mykistyneen miehen kouristuksina, muistamattomuutena, unettomuutena ja ruumiillisena tärinänä.
Luttisen mukaan psykiatriseen hoitoon miehistä päätyivät vain ne, jotka olivat kokonaan menettäneet toimintakykynsä. Jatkosodassa heitä oli 15 700.
Psyykkisten häiriöiden syysuhteet sotaan kiellettiin. Ne liitettiin pelkuruuteen ja psyykkiseen poikkeavuuteen tai vähälahjaisuuteen.
– Kaiken kukkuraksi sotatraumat vieritettiin sotilaiden omaksi syyksi. Nämä olivat riittäviä perusteita sille, että psyykkisesti haavoittuneet sotilaat ja veteraanit eivät saaneet sotainvalidikorvauksia. Linja on jatkunut tiukkana.
Luttisen mukaan vielä 1990-luvulla hyväksyttyjä hakemuksia oli vain toistaa sataa. Hylättyjen hakemusten määrä oli kolmin-nelinkertainen, Luttinen kertoo.
– Monet asevelvollisista ja nuoremmista reserviläistä pitivät ”tärähtäneiksi” kutsuttuja, mieleltään järkkyneitä miehiä historiattomina ja heidän psyykkisiä häiriöitään moraalisesti paheksuttavina. He eivät voineet hyväksyä, että normaali mies voi murtua, sillä miehenä olemisen mitta oli sota.
Monet sodasta palanneista miehistä olivat traumatisoituneita. Luttisen mukaan näkyvimmin se ilmeni painajaisina, juopotteluna ja kykenemättömyytenä työelämään. Myös työn uuvuttamat äidit kärsivät mielenterveysongelmista.
– Vaikeudet salattiin ulkopuolisilta. Ei osattu hakea apua, jos sitä olikaan, vaan jäätiin yksin ongelmien kanssa.
Vaikenemisen ja häpeän kulttuuri lisäsivät turvattomuutta ja saivat aikaan kotiväkivaltaa, Luttinen arvioi.
– Lapsiin kohdistunut ruumiillinen ja henkinen väkivalta oli tavanomaista. Isommat sisarukset suojelivat pienempiä aggressiivisilta ja humalaisilta isiltään.
Myös jatkuva vähättely ja mollaaminen oli Luttisen mukaan tavanomaista.
– Se näkyi myöhemmin masennuksena ja vaikeutena solmia pysyviä ihmissuhteita. Näin sodan traumat siirtyivät sukupolvelta toiselle ja vaikuttivat jälkeläistenkin elämään pitkän aikaa.
Rauno Luttisen mukaan menneisyyden vaikeistakin asioista, vaikkei aina kunniakkaista, on alettu puhua rehellisesti ja avoimesti.
– Se on terveen yhteiskunnan merkki.
Sodasta ei olisi selvitty ilman kotirintaman naisia
Rauno Luttinen huomioi puheessaan myös naisten uhrautuvaisuuden kotirintamalla.
– Heidän roolejaan olivat tehtaantyöläinen, maatalouslomittaja, muonittaja, lotta, kanslisti, tähystäjä, sairaanhoitaja ja sotilaskotisisar. Lisäksi heille kuuluivat äidin, kasvattajan, viihdyttäjän, henkisen tukijan ja lohduttajan tehtävät.
Luttisen mukaan sodan vuosina suomalaisen naisen minäkuva muuttui voimakkaasti.
– Nöyryys, omatoimisuus ja töitä pelkäämättömyys olivat sen tunnusmerkkejä. Sodan seurauksena alkanut, ja edelleen jatkuva, siirtyminen ansiotyöhön kodin ulkopuolelle oli muutoksen näkyvin ja merkittävin tulos. Sotaleskeys oli sekin osa minäkuvan muuttumista.
Maanpuolustustyötä naiset tekivät lottina.
– Apuna heillä olivat pikkulotat, joiden tehtäviin muun muassa Pyhärannassa kuului sankarihautauksiin osallistuminen yhdessä suojeluskuntalaisten ja sotilaspoikien kanssa. Lähetti- ja juoksutyttötehtävien rinnalla he osallistuivat romu- ja vaatekeräyksiin sekä maataloustöihin sekä kansliatöihin yhdessä Marttojen kanssa. Rihtniemessä, Uudessakaupungissa ja Lyökissä he toimivat ilmavalvojina sekä viestiyhteys- ja sotilaspuhelinkeskustehtävissä