Mitäs sinne menitte?
Tähän kysymykseen kiteytyy valtiotieteiden tohtorin Olli Kleemolan parhaillaan työn alla olevan tutkimuksen lähtökohta. Sotaveteraanien arvostusta suomalaisessa yhteiskunnassa on pidetty huonona sodanjälkeisessä Suomessa, kunnes se 1980-luvulla ja Neuvostoliiton romahdettua 1990-luvun alussa lähti nousuun.
Vaikenemisen ajasta siirryttiin kunnianpalautukseen vuosiin.
Kleemola valotti Vakka-opiston luennolla tutkimuksessaan ilmi tulleita asioita, jotka kumoavat tähän asti vallalla olevia käsityksiä veteraanien osakseen saamasta negatiivisesta kohtelusta.
Tutkija on käynyt läpi veteraanijärjestöjen lehtiä ja eduskunnan päätöksiä ja asiakirjoja. Niiden perusteella veteraanit ovat saaneet osakseen ymmärrystä ja tukea myös 1960–70-luvuilla. Poliittiset puolueet ovat olleet veteraanien elinolojen parantamisesta varsin yksimielisiä.
Puheet vaikemisen ajasta eivät pidä Kleemolan mielestä ollenkaan paikkaansa. Sodan käynyt sukupolvi piti hänen mukaansa vahvasti itse huolta siitä, että heitä ei unohdettu. Veteraanijärjestöjen perustaminen ja niiden toiminta muun muassa asuntoasioissa ja kuntoutuksessa on ollut aktiivista ja myös tuloksellista.
– Veteraanit eivät vaienneet eikä heitä vaiennettu, hän painottaa.
Yleistä asenneilmapiiriä kuvastaa Kleemolan mukaan esimerkiksi vuonna 1967 tehty kansalaiskysely, jossa erityiseläkkeen antamista veteraaneille kannatti 71 prosenttia kansasta.
Hän kertoo löytäneensä järjestöjen omista julkaisuista tekstejä, joissa vaikenemisesta on puhuttu 1950-luvun ilmiönä. Silloin veteraanijärjestöjä ei Sotainvalidien Veljesliittoa lukuun ottamatta ollut toiminnassa eikä heidän asiansa senkään vuoksi noussut yhteiskunnalliseen keskusteluun.
Veteraanien julkiseen kuvaan ovat eniten vaikuttaneet Kleemolan mielestä veteraanijärjestöjen perustamisvaiheeseen 1960-luvulla ajoittuneet keskinäiset kiistat. Ne ovat luoneet ja ylläpitäneet negatiivista ja riitaista mielikuvaa.
Veteraanien rintama ei ollut yhtenäinen. Heidän asiaansa ajoi kaksi liittoa, Sotaveteraaniliitto ja Rintamamiesveteraaniliitto. Ensin mainittu näki veteraanit laajempana joukkona ja mukaan otettiin myös naisia, kun taas jälkimmäisen pääasiallisena mielenkiinnon kohteena olivat etulinjassa palvelleet sotilaat.
Erimielisyydet kumpusivat myös siitä, keitä veteraanit ovat ja ketkä ovat oikeutettuja tukiin. Väitökset nuorien ja veteraanien vastakkainasettelusta eivät saa Kleemolan tutkimuksista vastakaikua.
– Sotaveteraaniliiton lehdessä nuorisosta kirjoitettiin positiivisesti ja nuoret toteuttivat keräystempauksia veteraanien hyväksi. Maan suurin nuorisojärjestö Teiniliitto julkaisi vuonna 1974 kannanoton, jossa se vaati veteraanien asioiden hoitamista kuntoon valtion tuella.
Nuorison poliittisen ja yhteiskunnallisen radikalisoitumisen tai vasemmistoliikkeen veteraaneihin kohdistamasta laajamittaisesta arvostelusta Kleemola ei ole ole löytänyt dokumentteja.
– Radikaali nuoriso oli lopulta vain äänekäs, mutta pieni vähemmistö, tutkija sanoo.
1980-luvulta veteraanien arvostus on koko ajan kasvanut ja heidän äänensä on saanut enemmän tilaa mediassa. Muistelmia alettiin julkaista kiihtyvällä vauhdilla, ja ne ovat lisänneet tietoa sodan käyneen sukupolven kokemuksista.
– Finlandia-talolla vuonna 1991 järjestetty Lottajuhla toi valtiovallan virallisen tunnustuksen myös lotille, Kleemola taustoittaa.
Yksi etappi oli Kansa Taisteli -lehden lakkauttaminen. Se kävi tarpeettomaksi, kun veteraanien käytössä oli muitakin kanavia.
– Lehti oli tehnyt tehtävänsä, Kleemola totesi.
Luentoa kuuntelevasta yleisöstä osa oli sodan elänyttä sukupolvea ja tutkija sai kuulla heidän kokemuksiaan. Veteraanien tavoin sotaorvotkin ovat joutuneet pilkan kohteeksi ja isänmaallisuutta on torjuttu kouluelämässä.
Tutkija ei kiistänyt kaltoinkohtelua tai kiusaamista, mutta muistutti, että yksilöiden kokemukset eivät kaikilta osin välity yhteiskunnallisten dokumenttien, kuten lehtiaineiston tai eduskunnassa käytyjen puheenvuorojen, valossa.
Mutta onko tutkija löytänyt selvyyttä takavuosina veteraaneille esitettyyn toteamukseen Mitäs sinne menitte ? Kysymyksen nosti uudelleen esille Linnan juhlissa itsenäisyyspäivänä harjavaltalainen sotaveteraani Yrjö Rimpinen vuonna 2020.
– Olen nyt puolitoista vuotta jäljittänyt, kuka näin on sanonut. En ole löytänyt siihen vastausta veteraanien muistelmista tai lehdistä, Kleemola sanoo.
Tutkija löysi sen sijaan tämän kyseenalaisen kysymyksen kahdessa lehdessä, Sotainvalidi-lehdessä ja Veteraani-lehdessä , julkaistuissa Elvi Rajalan ja Sirkkaliisa Marttilan kirjoittamissa runoissa. Molemmat on julkaistu 1970-luvulla.
Kleemola mukaan yleisesti tunnettu sanonta on saanut osakseen väärän tulkinnan.
– Kysymys ei ole ollut rintamiespolven halventamisesta, vaan veteraanien omasta kokemuksesta, että vaikka he ovat täyttäneet velvollisuutensa, valtio oli sodan jälkeen jättänyt heidät yksin.
Kleemolan juuret ulottuvat Laitilaan ja hänen kiinnostus poliittiseen historiaan kumpuaa hänen Soukaisissa asuneen isoisänsä, kahden sodan veteraanin, Onni Aaltosen kokemuksista.
– Laitilaan tuleminen on aina minulle nostalginen ja mieluinen kokemus, Vakka-opistossa aiemminkin luennoinut tutkija kertoi kuulijoilleen.
Veteraanijärjestöjen ja Tammenlehvän Perinneliiton käynnistämä tutkimus julkaistaan vuonna 2025.
– Jos joku haluaa kertoa omia kokemuksiaan tästä aiheesta, minuun voi olla yhteydessä, Turun yliopistossa tutkijana työskentelevä Kleemola kannusti.
