Kanssa-autoilija pysähtyi kysymään, tarvitsenko apua, johon vastasin ”ei kiitos”, koska kaivettavaa ei enää ollut kovin paljoa. Kaveri oli silti valmis auttamaan tuntematonta.
Kiitin siitä, että hän pysähtyi ylipäänsä katsomaan, onko jokin hätänä. Samalla tuli vaihdettua todella mukavaksi osoittautuneen ihmisen kanssa muutama sana.
Lopulta pääsin mönkimään kuvauspaikalle vievään hankeen ja kiroilemaan pilviä, jotka ilmaantuivat taivaalle tyhjästä. Tällä kertaa en ehtinyt nappaamaan kuin muutaman kuvan jyhkeästä lumen peittämästä kalliosta ja Jupiterista ja se siitä näkymästä sitten.
Palasin Ropan kautta kotiin, pysähdyin vielä hetkeksi parkkiin ensimmäiseen aurattuun liittymään ja avasin pilvitutkan, mutta taivas näytti pahaenteisen tukkoiselta. Samassa paikalle ilmaantui autoilija, joka tiedusteli, että onko joku hätä.
Kun mainitsin lumiset puut ja tähdet ja kirjoittamisen kuului ”sää oot se yökuvaaja, kun kirjoittaa kolumneja Laiskariin”. Tunnustauduin samaksi tyypiksi.
Vastapuoli osoittautui ilmiö-ihmiseksi ja tuli vaihdettua muutama sana. Lopulta paljastui, että autoni seisoi hieman huonossa kohdassa tukkien heidän liittymänsä.
Voi että, miten minua nolotti. Onneksi pimeässä ei näkynyt, että punastuin – miten en tullut ajatelleeksi asiaa yhtään…Olin pahoillani, ja vastaus yllätti -”ei se mitään, et sä voinut tietää”.
Kaiken kaikkiaan tänä iltana tähdet jäivät vähemmälle ja syvimmän vaikutuksen teki ihmisten pohjattomalta tuntunut ystävällisyys ja auttamisen halu. Toisaalta, jyrkkä ja luminen kallio joka näyttää ihan pantterin pään sivuprofiililta oli Jupiterin ja Seulasten tähtikuvion kanssa myös aika mahtava näky sen pienen hetken!
Mutta tuo ihmisten auttamisenhalu! Wau! Tästä ei ole kuin yksi suunta ja se on ylöspäin! Tässä haasteeni kanssa tallaajille alkavalle vuodelle: pidetään toisistamme hieman huolta, siihen ei nimittäin tarvita paljoa.
Kirjoittaja on laitilalainen ilmiökuvaaja.