Ossi Nyström
Minulle syntyi vuoden alussa pieni tyttö. Tai ei hän minulle syntynyt, mutta minä olen hänen isänsä. Hän syntyi yli kaksi kuukautta ennen laskettua aikaa, ja siksi hän on vielä tavallistakin vauvaa pienempi, ja asuu läpinäkyvässä kopassa sairaalassa.
En usko, että sairaalassa asuminen häiritsee häntä. Itseasiassa olen melko varma, että hän ei tiedä missä hän on, sillä olen ymmärtänyt, että tässä vaiheessa hänen aistihavaintonsa ovat melko rajoittuneita, puhumattakaan siitä, että hän osaisi tehdä tulkintoja ympäristöstään näiden havaintojensa pohjalta.
Aion pitää hänelle pitkän juhlapuheen heti kun hän alkaa ymmärtää puhetta. Vihdoinkin maailmassa on ihminen, jolla ei ole mitään muuta mahdollisuutta kuin kuunnella minua!
No ei kai. Tosiasiassa olen jo ryhtynyt kertomaan hänelle asioita, vaikka hän ei vielä ymmärräkään sellaisista mitään.
Olen kertonut hänelle, että on olemassa sellainen paikka kuin koti, ja että siellä asuu myös kaksi kissaa. Olen myös kertonut hänelle, että vaikka hänen vanhempansa ovat kumpikin aivan tavallisia ihmisiä, on hän itse jostain syystä puoliksi ihminen ja puoliksi sammakko, ja olen korostanut, että jos joku rupeaa joskus kiusaamaan häntä siitä, niin sitten kannattaa vaan vetää kyselemättä turpaan.
Luulen, että kerron lapselleni kaikenlaisia typeryyksiä siksi että minua pelottaa. Pelkään, että meistä tulee etäisiä. Että hänelle puhumisesta tulee yhtä epäluontevaa kuin muille puhumisesta, ja lopulta isää ja tytärtä yhdistää vain heidän välillään vellova hiljaisuus, jolle kumpikaan ei osaa tehdä mitään.
Ehkä olisi sittenkin ihan hyvä olla vaan hiljaa? Suoraan sanottuna minua pelottaa sekin, että jossain vaiheessa hän alkaa ymmärtää minua.
Ei minulla ole ollut ikinä sellaista valtaa toiseen ihmiseen, enkä tiedä yhtään mitä sillä vallalla pitäisi tehdä. Voi olla esimerkiksi, että kaikki mitä sanon muokkaa häntä, tai voi olla, että vain jotkin sanomiseni muokkaavat häntä, mutta en saa koskaan tietää mitkä muokkaavat ja mitkä eivät.
Saattaa olla, että käy niin epäreilusti, että kaikki tarkkaan mietityt viisaat puheeni menevät aina yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos, mutta hän muistaa ikuisesti jonkun törkeän, mutta sinänsä mitättömän pikkujutun, joka pääsee suustani kun kieriskelen juovuksissa hänen päiväkotinsa joulujuhlassa.
Tämä yksittäinen lipsahdus tietysti traumatisoi hänet, emmekä me osaa purkaa tuota traumaa, koska me emme osaa puhua mistään muustakaan asiasta. Kuuntelemme vuosikaudet kuinka käkikello raksuttaa hänen lapsuudenkotinsa seinällä, ja välillä minä kysyn häneltä tahtoisiko hän Omar-karamellin, ja hän vastaa, että en tahdo, ja sitten minä kysyn häneltä, että mites koulu, ja sitten hän alkaa kertoa, ja sitten minä alan määkiä tuskastuneena, että anna olla, menee yli hilseen, en minä voi tuollaisia asioita ikinä ymmärtää!
Ei tässä oikeasti mitään hätää ole. Luulen että tulee olemaan lastenleikkiä pysytellä suurinpiirtein selvinpäin lapsen tonttujuhlassa, ja kyllä me varmaan jotain puhuttavaa keksimme. Mehän käymme jo nyt monenlaisia keskusteluja, vaikka kumpikaan ei ymmärrä toisen puheesta mitään.
Jos ymmärrys joskus saavutetaan, ja saan hänet luottamaan siihen, että ihmisen on järkevämpää keskittyä siihen mikä on hyvin kuin siihen mikä voi mennä huonosti, on hän jo isäänsä viisaampi.
Kirjoittaja on Laitilan Sanonomien avustaja.