Perjantaina tulee kuluneeksi vuosi siitä, kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan. Sota Euroopassa oli yllätys ja järkytys.
Kun sodanuhka vasta leijui ilmassa, Laitilan Sanomissa (17.2.2022) julkaistiin juttu, jossa Laitilassa 15 vuotta asunut ukrainalainen Mihail Hulenko arvioi, että pienempiä kahinoita tulee varmasti, mutta laajamittaiseen sotaan hän ei uskonut.
Jutun tehnyt Arto Kanerva kirjoitti, että “ Tätä kirjoitettaessa tilanne vaikuttaa rauhalliselta. Tuntuu, että diplomatia on voiton puolella ja suuri ja mahtava Venäjä välttyy sekin kasvojensa menetykseltä.”
Nyt tiedämme, että toisin kävi. 24. helmikuuta Venäjä iski useisiin kohteisiin Ukrainassa ja aloitti täysmittaisen sodan. Laitilasta lähti miehiä sotaan.
Myös Venäjän johto tuli yllätetyksi, kun heidän erikoisoperaatioksi nimittämänsä Ukrainan valloitus ei onnistunut päivissä, viikoissa eikä kuukausissakaan. Venäjä on paitsi menettänyt kasvonsa, myös hävinnyt sodan monella rintamalla.
Suomi ja Ruotsi ovat liittymässä Natoon ja Ukraina on lähentynyt länsimaita. Merkittävät kauppasuhteet ovat katkenneet. Ukrainalaisten kansallismieli on niin vahva, että heistä ei venäläisiä saa, vedetään rajat tulevaisuudessa sitten mihin kohtaan tahansa.
Surullisinta on se, että tiedämme molemmin puolin rintamia tavallisten ihmisten antavan ne suurimmat uhrit. Hautausmaat täyttyvät puolisoista, isistä, äideistä, sisaruksista, ystävistä. Viimeisiä jäähyväisiä on jätetty myös siviiliuhreina kuolleille ikäihmisille ja lapsille.
Sodan alussa opimme Slava Ukraini -tervehdyksen, Kunnia Ukrainalle. Kumpikin sodan osapuoli haluaa salata tappionsa, mutta se on mahdotonta. Sen takia esiin on noussut myös toinen tervehdys: moji spivtšattja, osanottoni.
Iida Kauppi
iida.kauppi@laitilansanomat.fi