Että sitten likan toivat kummempia varoittamatta taloon. Minä sitä alkuun mulkoilin vähän kauempaa ja huokailin kuuluvasti, niin kuin vain vanhat koirat osaavat. Laumani ihmiset touhuilleni nauroivat ja puhelivat, että varmaan se miettii, että eikö tuo likka jo lähde takaisin sen omaan kotiin. Ymmärsivät siis minua täysin, mutta ei vaan ole likka mihinkään lähtenyt!
Vaikka se se onkin jo yhden sortin ihme, että tässä talossa ihmiset ylipäänsä meikäläisen ajatuksia tajuavat. Eivät useinkaan tajua, vaikka kynsillä hiekkaan viestinsä raaputtaisi. Tai keltaisella lumihankeen, niin kuin tässä yksi aamu tein. Ihan selvästi kirjailin aamupissalla, että “Nyt toi likka takas omaan kotiinsa!”, mutta siinä ne ihmiset pällisteli, että onpa körmyllä kauhea pissahätä.
Ja joka kerta kun nousee aamu uus, on likkakin jossakin lähistöllä. Jos ei ihan heti olekaan näkökentässä ja ehdin ajatella, että jos sen muutto meidän perheeseen olikin vain unta, niin sitten jostain peiton alta tai nurkan takaa se äkkiarvaamatta ilmestyy ja on täynnä iloa ja jälleennäkemisen riemua – hyvä että turkissaan pysyy. Ja venyttelee reteesti, ihan kuin vain osoittaakseen, että kyllä ei vanha äijä tähän taivu, kjähkjäh. Ja lipaisee ohi mennessään meikäläisen kuonoa, sekin kuin huutomerkki tällaiselle äijänkäppyrälle: Kyllä kuule välittämistä voi osoittaa ihan arjen keskellä! Just!
“Nyt ollaankin likan kanssa vähän mietitty, että jos me sitten kahteen pekkaan laumamme ihmisjäseniä vähän koulitaan.”
Kyllä ei likka tiedä, mihin on vanhat körmyt nuorina kundeina kyenneet ja miten alkaa nivelet kangistua ja tunteiden leiskunta laimentua, kun vuodet vierii. Tulee likka aikanaan huomaamaan – että kjähkjäh itelles vaan.
No, niin tai näin, ei ole likka kuulemma lähdössä sitten niin mihinkään.
Tässä on nyt sitten viitisen kuukautta samassa perheessä asuttu ja pakko myöntää, että onhan tässä nuoremman lajitoverin seurassa hyviäkin puolia ollut. Likka on hyvää seuraa, aina iloinen ja touhua täynnä.
Ja fiksukin se on. Meikäläinen on sitä yli tuplasti vanhempi ja vaikka myös tuplasti pienempi, niin ymmärtää se senkin, kuka on perheen koirapomo. Ja koska teidän ihmisten ymmärryskyvyn varaan en tällä elämänkokemuksella enää kovin paljon laske, niin sanon ihan suoraan: meikäläinen se pomo on.
Ja kun perheen ihmiset kuuluvat päivittelevän välillä, että onhan tuossa likassa kasvattamista, kun on vielä 5-vuotiaanakin vähän kuin pentu, niin kieltämättä hihittelen harmaantuneisiin partakarvoihini. Eivät olleet ihmiset tajunneet, miten meikäläinen on vuosien varrella monenlaista oppinut ja perheen tapoihin ja odotuksiin mukautunut.
Että aivan liian helppoon olivat meikäläisen kanssa tottuneet! Nyt ollaankin likan kanssa vähän mietitty, että ei laumamme ihmisjäseniä saa liian helpolla päästää. Että jos me sitten kahteen pekkaan heitä vähän koulitaan. Sellaisessa ihan rakkaudellisessa kasvatusmielessä.
Solina Saarikoski
Kirjoittaja on Laitilan Sanomien toimittaja, jonka perheeseen on aina kuulunut koira. Nyt ensimmäistä kertaa perheessä on samaan aikaan kaksi koiraa, kun pian 13-vuotias pappakoira sai laumaansa 5-vuotiaan tyttökoiran.