Juha Kylänpää
Sen ei pitänyt olla näin helppoa. Olin kierrellyt katselemassa, millainen on Vihonvuorelle taannoin ilmaantunut luonnonsuojelualue. Nyt tallustelin traktorin pyöränjäljissä takaisin Kaivolantielle.
Aurinko kuumotti vaihtelevan pilviharson takaa. Oli pakko kulkea reteästi retkitakki auki ja pistää pipo taskuun.
Ja siinä se sitten oli, mustanruskea karvapötkylä vitivalkoisella lumella. Ruostesiiven toukka. Myöhemmin keväällä se saa siivet ja lentelee perhosena.
Pysähdyin ihailemaan kolmisenttistä sankaria. Vakaasti se punkersi kohti koillista vauhdilla, jolle suomalaiset kisahiihtäjätkin pärjäisivät.
Lumi tekee kodin monelle
Kun kotona lueskentelin lisää, selvisi, että tämä otus oli talvehtinut tähän asti jossain ja oli nyt etsimässä koteloitumispaikkaa. Mainio sija olisi lumeton kivenkylki, johon se kiinnittäisi itsensä kutomalla erittämästään seitistä harvan verkon.
Toukkamme oli liikkeellä parissa plusasteessa. Ei pakkanenkaan sitä tappaisi; se on syksyllä vaihtanut kudoksiinsa veden tilalle pakkasnesteen. Saman sorttista glykolia, mitä autojen jäähdytysjärjestelmässä käytetään.
Ruostesiiven toukan lisäksi hangella voi nähdä muitakin höntiäisiä. Mutta tarkkana kannattaa olla, lumikorentoja voi luulla roskiksi.
Hyppyhäntäiset huomaa ehkä helpommin, kun nollakelillä niitä saattaa olla pienellä alalla satoja. Hämähäkkejäkin hangella liikkuu. Ja joidenkin perhosten ja kovakuoriaisten toukkia.
Elämä kesästä kesään
Piikkipötkylämme on viime kesänä ollut yksi hedelmöittynyt muna samanmoisten rykelmässä jonkin ravintokasvin lehden alapinnalla. Se on kuoriutunut pikkiriikkisenä toukkana ja alkanut rouskuttaa lattiaansa.
Paljolla syömisellä se on saanut kasvatetuksi itsensä monisatakertaiseksi ja siirtynyt lepoon jonnekin suojaiseen paikkaan. On tullut ja mennyt poudat ja sateet, rännät ja lumet.
Sitten yhtenä päivänä helmi–maaliskuun vaihteessa sen sisäinen kello kertoi, että on aika lähteä hakemaan toiseksi viimeistä lepopaikkaa. Sillä reissulla minä sen näin.
Parin viikon kotelovaiheen aikana toukka muuttuu perhoseksi. Harva meistä on aikuista ruostesiipeä varmaankaan nähnyt, ainakaan tietäen, mikä se on. Ne lentävät enimmäkseen öisin koettaen on löytää kumppanin, jonka kanssa jatkaa sukua ja saada niitä hedelmöitettyjä munarykelmiä sinne kasvien lehtien alapinnoille.
Ja sitten vielä se viimeinen asia, joka minusta tuntuu kaikkein kummallisimmalta. Ne eivät enää syö mitään, vaan ovat nauttineet viimeisen ateriansa toukkana edellisenä kesänä.
Juttusarjassa Papp paina pisim puski Laitilan seurakunnan papin virasta eläköitynyt Juha Kylänpää seuraa luonnon tapahtumia.