Joskus mieliala heilauttelee koko ihmistä, oksa versoineen ja koivunlatva kevään sadetuulessa. Miksi muuttolinnut tulevat kinosten viereen. Miksi poronvasat syntyvät kylmään kevätsateeseen. Miksi kipu on sittenkin niin lähellä onnen kimallusta, auringon kuulto versojen helakassa vihreässä.
Otin esille taas kerran Maaria Leinosen runokirjan Surun sisar on lohdutus. Kyselen itseltäni: onko suru ilon sivujoki vai päinvastoin?
Joka tapauksessa on tapahtunut vääjäämätöntä. Läheinen minulle, kovin läheinen ja rakas, on lähtenyt pois luotamme.
Elämäni sävelet soivat nyt peräti hiljaa. Olen mietteliäs, näinkö tulee taas kevät.
ikävän väylä on avautunut. Kiitos sinulle, muistelen ajatuksilla ja koetan pysyä, koska Luoja on antanut minulle kunnian olla, vaikkakin rikkinäisenä.
Adagio
Irmaliisa