Inga Nuojua
Olen kuullut kummallisia juttuja. Sairaalassa makaava tervehtyy nopeammin, jos ikkunasta näkyy puunoksa. Lyhytkin metsäkävely laskee verenpainetta.
Ikääntynyt tuttavani totesi, että kun puutarhassa ei enää pysty touhuamaan, sisäkukat virkistävät mieltä. Tuo on taatusti totta. Jo lapsuudesta muistan, kuinka naapurissa vuokrahuoneessa asustava, huonosti kävelevä vanhus hoiti komeaa myrttiään kuin silmäteräänsä. Raaski antaa joskus valkoisena kukkivasta kasvistaan äidille vietäväksi hyvätuoksuisen pienen kimpun. Samainen kasvi ei ole itselläni suostunut kasvamaan ollenkaan.
Äidinkin huonekasvit muistan hyvin. Erityisesti kookkaan oleanterin tulipunainen kukinta ja posliinikukan kukinnon huumaava tuoksu tekivät pikkutyttöön vaikutuksen. Posliinikukan tapasin uudelleen 80-luvulla työpaikallani. Siivooja oli sen kotoaan kiikuttanut vihreyttä antamaan. Hän napsaisi siitä minulle pistokkaan, kun sitä pyysin. Se juurtui hyvin ja on sen jälkeen oleillut keittiössäni. Nykyään puhuttelen sitä “häneksi”, sillä niin monivaiheinen on ollut yhteinen elämämme.
Posliinikukkani lähti alussa kiihkeään kasvuun. Teki pitkiä varsia, joita ohjailin ympärille ripustettujen esineiden tuelle. Niinä vuosina en juuri kasvieni hyvinvointiin ehtinyt kiinnittää huomiota. Vettä lorautin joskus ruukkuun – en muuta. Kasvu tyrehtyi, mutta kasvi ei näyttänyt muuten kituvalta. Kevätauringossa huomasin paksun pölykerroksen vahapintaisten, tummanvihreitten lehtien päällä. Pikapyyhkäisy märällä rätillä sai kasvin näyttämään uudestisyntyneeltä.
Tytär muutti opiskelupaikkakunnalleen. Kerran kotona piipahtaessaan hän iski silmänsä posliinikukkaani: “Onko tuo raukka vieläkin tuossa samassa pienessä purkissa?” Hölmistyin herättelystä. Omaatuntoani rauhoittaakseni ryhdyin kevättalvella työntämään muutaman ravinnepuikon ruukkuun.
Kasvi innostui työntämään pitkiä, uusia versoja. Keksin ripustaa niitä kulmakaapin päälle. Muutamassa viikossa niissä olevien lehtien tumma väri haaleni. Lehdet kellastuivat ja tippuivat lopulta kopuroina lattialle. Mites tässä näin kävi?
Aloitin kasvin kanssa keskustelun kahvia hörppiessäni. “Et siis halua vaeltaa poispäin ikkunasta?” “Pitäisi sinun se tietää.” “Totta.” Viritin narulla yhden haaran ikkunan suuntaan. Voi mikä kasvuvauhti siitä seurasi. Metri kevätkesällä. Nyt neuvottelemme vihreästä, elävästä verhosta sille puolelle ikkunaa. Olen alkanut kummasti ymmärtää itseni kaltaisia, kasveilleen puhuvia mummuja.
Kunhan lumi sulaa, siirryn tervehtimään kuolleen näköisestä maasta pilkistäviä piippanoita. “Jahas, talvesta olemme taas molemmat selvinneet! Tervetuloa näkösälle.”
Monesti olen ajatellut maallikkonunna Margaret Rose Realyn tavoin: “Puutarha on paras tapa palvella Jumalaa ja ilmeisin paikka tavata Hänet.”
Kirjoittaja on eläkkeellä oleva biologi, joka on kotoisin Laitilasta.