Laitilan oppaat ovat järjestäneet joka kevät kierroksen vanhalle hautausmaalle. Oppaana on yleensä ollut Lea Koskinen.
– Kun Lea sanoi, että olisi kiva, jos joku toinenkin toimisi oppaana, ajattelin, että josko minä sitten vedän opastuksen, Jukka Veranen kertoo.
Veranen on tehnyt opastuksia Pyhän Mikaelin kirkossa ja vetänyt kotiseuturetkiä. Sahalla ja metsässä sekä urheilualueiden hoitajana töitä tehnyt Veranen päätti, että hän kertoo hautausmaalla niistä ihmisistä, jotka itsekin on tuntenut. Näin kierrokselle osallistuvat kuulevat uusia tarinoita.
– Kirkkoherrat on jo esitelty, mies tuumasi, niinpä hautausmaakierroksella esiteltiin tänä keväänä vain yksi piispa, Eerik Sorolainen.
– On se kummallinen mies, kun ei ainuttakaan muotokuvaa eikä pärstää hänestä löydy. Tämä on ainoa kuviteltu muotokuva Sorolaisesta, Veranen esitteli kuvanveistäjä Jussi Vikaisen kirkkopuistossa seisovan patsaan Eerik Sorolaisesta.
– Sorolainen oli ajassaan raju tyyppi. Hän pakkas tulemaan vähän riitoihin yhren ja toisen kanssa, tullen kuitenkin toimeen kaikkien kanssa, Veranen kertoi letkeään tyyliinsä.
Ericus Erici Sorolainen eli kotoisammin Eerik Sorolainen syntyi 1546 Laitilan Sorolan kylässä ja eli aina vuoteen 1625 asti. Hän toimi Turun piispana vuosina 1583–1625 ja toimi myös Viipurin piispana vuoteen 1618.
Sorolainen kirjoitti kolme merkittävää teosta: Catechismuksen 1614, kaksiosaisen Postillan sekä Kirkkokäsikirjan suomennoksen. Postilla on vaikuttanut merkittävästi suomen kirjakielen kehitykseen. Sorolaisen käyttöön ottamia sanoja ovat tiettävästi muun muassa asianhaara, epäluulo ja sielunpaimen.
Hautausmaalta löytyy monta tarinaa Laitilan historiasta. Veranen esitteli muun muassa Arvo Suomisen, joka on ollut Turun Sanomien toimittaja sekä sosiaalineuvos Pentti Isotuvan, joka hänen mukaansa oli perusteellinen tutkija.
– Valkojärven seitsemän saarta hän muisti nimiltään ja paikallisti ne vielä ikämiehenäkin.
Eero Honkisen haudalla käytiin muistelemassa edesmennyttä kunnanjohtajaa, joka vastasi Laitilan asioista yli 30 vuotta. Jorma Lemmetti muistetaan Laitilassa urheilumiehenä, joka vastasi muun muassa Jukolan viestin onnistuneista järjestelyistä 80-luvulla. Lemmetti itse harrasti talvisin innokkaasti hiihtoa.
Veranen esitteli myös Marttilan flikat.
– Annea ja Airaa kutsuttiin vielä 80-vuotiainakin flikoiksi. Kerran satuin naistenpäivänä tulemaan kaupasta ja annoin heille ruusun. Flikat siihen sanos, että tulipa nähtyä tämäkin päivä, kun he naistenpäivänä saavat kukkia, Veranen muisteli.
Nimismies Kauko Simola oli Suomen nopeimpia pikajuoksijoita.
– Muutenkin hän oli luannikas miäs, Veranen kehaisee.
Soukaisten Mikolan talosta lähtöisin oleva Juho Mikkola on ollut Jyväskylän seminaarin johtajana ja opetushallituksessa toiminut kouluneuvoksena. Vieläkin menestyneempiä miehiä hautausmaalta löytyy: Juho Pilppula oli maanviljelijä, mutta myös kansanedustaja ja toimi valtiovarainministerinä sota-aikana.
– Se ei ollutkaan mikään helppo pesti.
Toivo Niininen työskenteli poliisina. Veranen tunnustaa, että kerran Niininen tuli hänelle ja hänen kavereilleen sanomaan, että korttia ei saa pelata rahasta.
– No eihän me nuoret miehet uskottu. Peli päättyi vasta, kun yhdeltä ja toiselta rahat loppuivat.
Sahalla työskennellyt Veranen kehui Pentti Rantapereä viimeiseksi todelliseksi patruunaksi.
– Hän piti aina työntekijöistä hyvän huolen. Jos joku tartti lainaan takausta, niin Rantapere kyllä takasi. Mutta töitä piti tehdä lujasti. Sahalla hikoiltiin ja kesäaikana paarmat söivät turkasesti.
Unto Lukkalan moni muistaa isänmaallisena reservin upseerina. Hän oli se kuulu asekätkijä Laitilassa. Vaimonsa Helena piti pitkään kemikaliota.
Onni Reinikaisen vanhat työkaverit muistavat varmasti. Hän oli reilu ja vahva työmies, jonka lapiolliset olivat suurempia kuin toisten.
– Iisak Suova toimi Kodjalan kansakoulussa opettajana. Löysin myöhemmin hänen yhden kalenterinsa kaatopaikkalavan kuormasta. Kun annoin sen hänen pojalleen, poika oli ihan liikuttunut.
Laitilan vanhalta hautausmaalta löytyy myös Hiekan suvun hautakivet. Kultaseppä Kustaa Hiekka rakennutti Laitilan maalaiskuntaan ensimmäisen lukusalikirjaston. Kustaa Hiekka on Verasen tiedon mukaan haudattu Tampereen hautausmaalle.
– Kustaa Hiekka rakennutti sinne museon. Hän sattui kuolemaan juuri ennen kuin Lukutupa valmistui.
Eniten yleisössä tunteita herätti pieni hautakivi, jossa lukee Elsa Vainio. Elsa toimi vuosikymmeniä Laitilassa kunnankätilönä.
– Kun synnyin, olin ihan sininen, eikä henki kulkenut. Elsa sitten määräsi tuomaan ämpäreissä kylmää ja lämmintä vettä. Minua hän otti jaloista kiinni, kastoi ämpäristä toiseen vuorotellen ja löi selkään. Niin alkoi henki kulkea. Ilman Elsaa en olisi nyt tässä, kierrokselle osallistunut Kaarina Toivola kertoi.
Hän sanoi usein käyvänsä Elsan haudalla.
– Niin näköjään käy joku muukin, kun haudalla on nytkin tuoreita kukkia.
Jukka Veranen sanoi, että hänen syntymäänsä Elsa ei ehtinyt todistaa.
– Synnyin Raulan talon saunassa ihan yksin. Saunan padassa oli juuri keitetty siirappia ja soopaa, ettei sitäkään voinut käyttää, hän kertoi vitsaillen.
Verasen isosisko lähti kyllä hakemaan kätilöä saunalle, mutta reippaana miehenä Jukka Veranen ehti syntyä ennen kätilön tuloa.
Hautausmaalla on myös Rannikko-Palttilan hautakivi. Heidät moni yhdistää Palttilan kartanoon, jonka he ostivat 1901 Rosendahlilta.
– Mutta moniko tietää, mistä Osmo Wiik on tunnettu? Hän on yksi Suomen kuuluisimpia ristisanatehtävien laatijoita. Osmo oli älykäs mies, mutta mopoa hän ei kyllä osannut ajaa. Kerrankin hän yritti ja poukkasi mopolla klapikasan yli ja kaatui, Veranen kertoeli lempeään sävyyn.
Vanhalla hautausmaalla oli sotien jälkeen sankarihaudat valkoisine risteineen. Sitten kunnassa alettiin pohtia, että sankarihaudoille pitäisi saada veistos.
– Aikansa siitä kinattiin, että poistetaanko sitten ristit, ja sitten lopulta ne päätettiin poistaa. Haudat jäivät paikoilleen.
1950-luvulla hautausmaalle sijoitettiin Jussi Vikaisen veistos Hyvästit vaimolle ja lapselle. Teoksen yhteyteen on kaiverrettu 258 sankarivainajan nimet.
Veranen pysähtyy kierroksella myös omien vanhempiensa haudalla.
– Isä kuoli vuonna 1957. Muutaman kymmenen vuoden päästä hautakivi alkoi kallistua niin, että se olisi pitänyt suoristaa. Sitten meijän äite kuoli, hänet haudattiin isän viereen ja hautakivi suoristettiin. Äite oli ollut meidän pihalla kova kiviä kaivelemaan. Niinpä sanoin leikilläni, että katotaan vaan, vähän ajan päästä kivi on taas vinossa. Äite oli ollut haudassa vain pari viikkoa, niin taas oli kivi kallellaan.
Hautausmaalta löytyy myös pankinjohtaja Emil Inkala, jota moni Laitilassa muistelee lämmöllä. Vaikka perheillä oli rahasta tiukkaa, Inkalan silmissä oli sentään luottoa. Niin moni pääsi jaloilleen, kun sai pankista lainaa ja elämänsä raiteilleen.
Paavo Vaaraslahti muistetaan hyvänä muurarina. Suvussa oli myös matemaattista taitoa ja urheilumiehiä.
Porukasta alkaa kuulua supinaa. Joku muistaa, miten Laitilassa on kerrottu vuonna 1890 suden syöneen pienen tytön. Hautaa ei vain näy.
Opastusretki päättyy kirkon kulmalle. Veranen osoittaa yhtä kirkkoseinän kiveä ja kertoo, että se on Heinikkalan suvun tuoma kivi.
– Kun kirkkoa rakennettiin, talolliset määrättiin tuomaan kiviä. Tiedättekös muuten mikä on molko, Veranen kysyy.
Kyllähän se Laitilassa tiedetään, että molko on iso kivi. Mutta sitä harva varmasti tietää, miten 1400-luvulla on saatu rakennettua näin iso kirkko.
Kun kirkko valmistui, kansa kävi tietenkin ahkerasti kirkossa. Kerran jumalanpalvelus oli heti aamuvarhain laulujuhlien jälkeen.
– Kirkkoherra ei yhtään tykännyt, kun ihmiset pakkasivat kirkonmenojen aikana nukahtamaan. Unilukkarikin oli ilmeisesti nukahtanut pommiin. Kirkkoherra sanoi sitten kuuluvasti, että “kaikki, jotka uskovat YLÖSnousemukseen” painottaen sanaa ylös. Niin kaikki nukahtaneet pomppasivat pystyyn, Veranen naurattaa yleisöään.
