Inga Nuojua
Wanhoja kuvia Laitilasta-ryhmä on tarjonnut itselleni ihania välähdyksiä lapsuuteni ja nuoruuteni kylänäkymiin ja välillä ihmisiinkin.
Tänä vuonna huomasin sivustolla kommentointia Pirkko Helstistä. Hän oli minunkin ensimmäinen opettajani kansakoulussa.
Kommenteista kävi selville hänen syntymävuotensa. Se oli minulle yllättävä tieto siksi, että muistoissani hän tuntui eläkeikää lähestyvältä.
Todellisuudessa hän oli minua opettaessaan nelikymppinen. Ei ollut ainakaan siihen maailmanaikaan lapsen arviointikykyyn luottamista. Lieneekö vieläkään.
Kun olen kysynyt lapsenlapsilta, minkä ikäinen heidän opettajansa on, olen saanut kahdenlaisia vastauksia: aika nuori tai aika vanha. Edellinen näkyy tarkoittavan vastavalmistunutta parinkympin päälle olevaa, jälkimmäinen kaikkia muita.
Erään kerran ryhmässä keskusteltiin Väinö Knaapilasta ja hänen vaimostaan. Muistan heidät oikein hyvin, samoin heidän tyttärensä, joka oli koulussa kanssani samalla luokalla.
Knaapila oli poliisina ja jostain syystä isän luottoihmisiä. Kun isä hoiti vanhempiensa kuoleman jälkeen pesänselvitystä, Knaapilan Väinö kuplavolkkarillaan kyyditsi isää ympäri Turun lääniä, jonne hänen sisaruksistaan monet olivat hajaantuneet. Minä pääsin mukaan tärkeään tehtävään – jakamaan karkkeja.
Kerttulan talon elokuvateatterin puoleisessa päädyssä toimi Rantaperen sekatavarakauppa ja sieltä oli hankittu iso pussillinen Tosca-karkkeja. Niiden avulla yritin tehdä tuttavuutta sukulaislasten kanssa, joita en suurinta osaa ollut edes koskaan tavannut.
Toisen kerran ryhmässä laajan keskustelun synnytti vanha lehtijuttu Aaro Saariosta. Hän oli kyllä persoona. Kylällä hänen muistokseen on nimetty Aaronkaarre, mutta hänen taloaan ei enää ole. Sen paikalla on kerrostalo.
Aaro tunnettiin ruumisarkkuliikkeen pitäjänä, mutta oli toimelias muutenkin. Hän hoiteli myös Laitilan työvoimatoimistoa ylioppilaaksi pääsyni aikoihin.
Ulkomaille ei voinut hakea töihin Laitilasta käsin. Sitä varten piti matkustaa Turkuun, mutta vastaus tuli kuitenkin Laitilaan. Aarolta kävin sitä kysymässä.
Gotlandsbolagetin laivalta kesätyö oli löytynyt. Kun olin toimistosta lähtemässä, Aaro opasti: “Älä sit koton san.”
Olin jo sijoittunut pohjoiseen työn perässä, kun kesälomalle tullessani toin vanhemmilleni koiranpennun mukanani. Yritin kokemattomana koirankasvattajana opettaa sitä taluttamiseen.
Oltiin Saarion kohdalla. Pentu hamusi tienlaidalta kaiken suuhunsa. Oli juuri löytänyt paperinenäliinan, kun Aaro sattui paikalle. “Oi voi, onks sul tomne? Ja Kuaskola Enni räppe suus!” (Enni oli meidän naapuri.)
Oma jälkikasvuni ei Aaroa oppinut tuntemaan, mutta Kerstin-vaimonsa kylläkin tai paremminkin hänen Tiffany-koiransa. Meillä näet ei ollut itsellä siihen aikaan koiraa ja Laitilan lomien kohokohta oli, kun he pääsivät taluttamaan Tiffanya.
Tämä Wanhoja kuvia Laitilasta on sitä hyvähenkistä somea. Palauttaa mieleen oman nuoruuden aikaista Laitilaa.
Kirjoittaja on eläkkeellä oleva biologi, joka on kotoisin Laitilasta.