Juttu on julkaistu Laitilan Sanomissa 19.7.2013
Laitilan Pehtsalon kylässä asuvaan perheeseen syntyi sotien jälkeen tyttö. Perheessä oli ennestään jo yksi tytär ja viisi poikaa. Isä palasi rintamalta haavoittuneena. Kun nuorin tytär oli alle vuoden ikäinen, äiti odotti jälleen lasta. Vanhemmat päättivät antaa nuorimman tyttärensä kasvattilapseksi.
– Se oli äidille kova paikka. En ole kehdannut koskaan kysyä syytä. Luulen, että taustalla oli väsymystä ja epävarmuutta tulevasta, Poukan talon emäntä Lea Koskinen pohtii.
Lea luovutettiin kasvattivanhemmilleen Naantaliin alle vuoden ikäisenä. Kolmen vuoden kuluttua kasvattivanhemmat erosivat. Edessä oli muutto Helsinkiin yhdessä kasvattiäidin kanssa.
– Minulta on kysytty, miten minulle kerrottiin, että olen kasvattilapsi. Minä olen aina tiennyt. Minulla ei ole muistikuvaa, milloin se olisi kerrottu, Lea sanoo.
Lapsuus Helsingissä oli hyvin erilainen kuin se olisi ollut Laitilassa. Kasvattiäidillä oli paljon ystäviä ja menoja. Lea vietti aikaansa yksin kotona.
– En muista kärsineeni siitä. Siihen aikaan oli tavallista mennä käymään naapurissa kylässä.
Teatteriin hienossa hameessa
Lea rakasti teatteria jo lapsena. Hän ja hänen ystävänsä esittivät itse keksimäänsä näytelmää ystävättären kodin sisäpihalla. Ystävättären äiti antoi tytöille mehua myytäväksi.
– Kun näytös oli ohi, jaoimme tuoton tasan ja lähdimme karkkikioskille.
Kansallisteatterissa Lea oli tuttu näky. Hän kävi itsekseen katsomassa näytelmiä.
– Luin Helsingin Sanomista arvostelun Hamletista ja halusin mennä katsomaan. Olin silloin 9-vuotias. Halusin pukeutua oikein hienoksi. Kasvattiäidilläni oli upea hame. Siinä oli korkea kaulus. Se oli tummaa silkkiä. Helma oli tummaa samettia. Muistan, kun katsoin itseäni eteisen peilistä ja ajattelin, että näytän ihan 30-vuotiaalta, Lea kertoo.
Itse näytelmä ei vastannutkaan odotuksia.
– En ymmärtänyt siitä mitään. Kotona sain pyyhkeitä, kun olin lainannut äidin hametta.
Kotona siivottiin joka päivä
Lealla ei ole pahaa sanottavaa kasvattiäidistään, vaikka tämä oli luonteeltaan hyvin tarkka ja tiukka. Lean kotona siivottiin joka päivä.
– Matot vietiin joka päivä ulos ja lattiat pestiin. Yritin monta kertaa fuskata, mutta jäin aina kiinni.
Kun Lea oli viisivuotias, hän sai luvan lähteä kauppaan ostamaan hyllypaperia. Mukaansa hän sai rahaa ja luvan valita sellaista hyllypaperia kuin itse halusi.
– Mietin niin tiiviisti, millaista hyllypaperia ostan, että kävelin pysäkillä olleen raitiovaunun eteen. Se lähti liikkeelle ja minä jäin alle. Muistan kuinka makasin siellä ja ihmiset tulivat katsomaan, Lea kertoo.
Lea ei loukkaantunut pahasti, mutta jostain syystä hän unohti kuinka kävellään. Lea joutui opettelemaan taidon uudelleen.
– Enkä saanut sen jälkeen lähteä kaupungille.
Lea kertoo olleensa luonteeltaan hyvin erilainen kuin kasvattiäitinsä. Aina, kun Lea käyttäytyi ei-toivotulla tavalla, kasvattiäiti syytti siitä hänen maalaisia juuriaan. Lealla puolestaan oli omat keinonsa.
– Kasvattiäitini oli ruotsinkielinen. Hän puhui Suomea huonosti. Minä kuitenkin pääsin suomenkieliseen kouluun ja opin kielen. Muistan, että aina kun koin, että minua oli kohdeltu väärin, vastasin kasvattiäidilleni julkisella paikalla suomeksi. Muistan vieläkin ne tiukat kädenpuristukset, Lea muistelee.
Laitilasta tuli kortti
Lea meni naimisiin ja sai kaksi lasta. Perhe asui Espoossa, jossa mies kävi töissä. Laitilaan paluuta Lea ei ajatellut ennen kuin sai kirjeen ja kortin Laitilasta. Jos posti ei olisi tuonut kirjettä ja korttia, Lea ei tiedä, olisiko hän koskaan tullut Laitilaan.
– Jotenkin on ollut sellainen tunne, että onko minussa ollut joku vika, kun minut on annettu pois ja muut sisarukset ovat saaneet jäädä. Adoptiolapsi miettii tällaisia. Ehkä huostaanotetulla lapsella on siinä mielessä helpompi, että usein vanhemmat taistelevat lapsestaan, hän pohtii.
Kirje ja kortti olivat Lean sisaruksilta.
– Mietin, miten on mahdollista, että he löysivät minut. Sitten kasvattiäitini ja hänen uusi aviomiehensä tulivat käymään ja kertoivat ajelleensa Laitilan suunnalla, Lea kertoo.
Kasvattiäiti ja hänen miehensä olivat pysähtyneet sille paikalle, josta Lea oli kasvattiäidilleen luovutettu. Paikalla ei ollut enää kauppaa, mutta lähistöllä oli grilli.
– He kysyivät isääni ja sattumalta grillillä oli isäni veli, joka tarjoutui näyttämään perheeni talon, Lea sanoo.
Perhe muutti Laitilaan
Vuonna 1968 Lea tuli käymään Laitilassa ja tapasi biologisen perheensä.
– Isä tuntui jotenkin läheisemmältä kuin äiti. Ehkä se johtuu siitä, ettei minulla ole oikeastaan koskaan ollut isää, Lea pohtii.
Lea kertoo, että hänet otettiin sukulaisten keskuudessa hyvin vastaan.
– Tosin nuorin veljeni ei ollut koskaan nähnyt minua. Äiti ja isäkin muistivat minut vain vauvana, Lea kertoo.
Lean perhe muutti Laitilaan miehen työn perässä. Myös Lea itse työllistyi saman tehtaan toimistoon. Siellä hän oli töissä 15 vuotta.
Lealla ja hänen miehellään on neljä lasta. Kaksi tyttöä ja kaksi poikaa. Nuorimmalla pojalla olisi kaksoisveli, jos asiat olisivat menneet toisin.
– Kun pojat syntyivät, toinen painoi 3,5 kiloa ja toinen 3,2 kiloa. Laitoksella tajusin, ettei isomman pojan itku ole normaalia, Lea kertoo.
Pojan sydän tutkittiin. Siitä ei löytynyt mitään vikaa, mutta sen sijaan aortossa oli synnynnäinen vika. Suoni teki liian jyrkän mutkan. Vika korjattiin leikkauksessa, mutta pojan kunto ei kohentunut. Lääkärin tutkiessa poikaa selvisi, että aortassa on toinen samanlainen liian tiukka mutka. Poika joutui uudelleen leikkaukseen ja siitä hän ei enää selvinnyt. Poika menehtyi vain kuukauden ikäisenä.
Kuolema oli perheelle kova paikka. Lea kertoo, miten häntä suututti, kun ihmiset yrittivät lohduttaa sanoen, että jäihän teille toinen.
– Vaikka hyvää he tietysti tarkoittivat.
Samoihin aikoihin Lean avioliitto alkoi rakoilla.
– Tuollaisen kokemuksen jälkeen mikään ei jää ennalleen. Suhteesta tulee joko vahvempi tai sitten se hajoaa.
Ikävät asiat maton alle
Lea epäilee eron syyksi sitäkin, ettei hän osannut avioliitossaan suuttua. Hän hautasi ikävät asiat ”maton alle” eikä niistä puhuttu. Sen hän oppi lapsena. Leasta tuntui, että kasvattilapsena hänen täytyi ansaita paikkansa eikä hän saanut suuttua.
– Jos joku loukkasi, siitä ei voinut puhua, eikä mieheni tietenkään ollut ajatustenlukija.
Eron jälkeen Lea muutti lasten kanssa Laitilan keskustaan. Hän päätti kouluttautua uudelle alalle. Hänestä tuli lähihoitaja.
Lopulta hän päätyi Karvinkartanoon yövuoroon.
– Jäin sieltä periaatteessa kaksi vuotta sitten eläkkeelle, mutta käyn siellä edelleen tekemässä vuoroja silloin tällöin, jos heillä on tarvetta, Lea kertoo.
Laitilan mummo ja Poukan talon emäntä
Lean lapset ovat jo aikuisia. Yksi asuu Oulussa, toinen Turussa, kolmas Tuusulassa ja neljäs Hollolassa.
– Minulla on kuusi ihanaa lastenlasta. Muille olen Laitilan mummo, mutta Oulussa asuva 4-vuotias Emma kutsuu minua Mummonaiseksi, Lea hymyilee.
Poukan talon emäntä Leasta tuli vuonna 1997. Kesätyö on jatkunut jo kuusitoista vuotta. Nykyisin Poukan talolla on ohjelmaa talvisinkin.
– Olen sanonut ihmisille, että aina kun täällä on valot päällä tai ovi auki, tänne saa tulla juttelemaan, koko kaupungin tuntema Poukan talon emäntä kertoo.