Ossi Nyström
Itse kunkin aivokapasiteetti loppuu nopeasti, kun yrittää miettiä miten ja miksi aivot toimivat. Esimerkiksi muistamisen logiikka menee helposti yli hilseen.
Hortoilen joskus omassa keittiössäni kuin eksynyt lapsi, kun en yhtäkkiä muista missä säilytetään kahvikuppeja. Kun lopulta istun kuppini kanssa pöydän ääreen ja näen pöydällä lehtiä, muistan kirkkaasti kuinka luin 30 vuotta sitten 7 päivää -lehteä mamman ja pappan luona. Keskiaukeamalla oli Dingo-juliste, ja toisaalla lehdessä artikkeli, jossa puffattiin heidän comebackiaan.
Jutussa kerrottiin, että 43-vuotias Pave Maijanen oli liittynyt bändiin uutena jäsenenä. Muistan ihmetelleeni, miksi moinen iskelmäkääkkä on siihen otettu. Ei sillä, etten olisi pitänyt Dingoakin menneen talven lumina. Yhtye tuntui tuolloin kuin tuulahdukselta jostain kauan sitten kadonneelta jättiläismatelijoiden aikakaudelta, vaikka alkuperäisen bändin hajoamisesta oli kulunut vasta seitsemän vuotta.
Seitsemän vuotta sitten oli vuosi 2016, eikä siitä ole mielestäni pitkä aika. Se oli selvästi tätä samaa aikaa jota elän nyt, eikä mitään mystistä suurten muinaisten aikaa.
Kun luin Dingon comebackista vuonna 1993, olin elänyt 10 vuotta. Siinä mielessä on ymmärrettävää, että seitsemän vuotta merkitsi minulle tuolloin ihan toisenmittaista ajanjaksoa kuin nyt. Suhteellisuus on kai se käsite, jota tässä haen.
Kyse on kai siitäkin, että kymmenenvuotiaan ihmisen koko siihenastinen elämä on ollut uusien kokemusten karttumista. Elämää ovat rikastuttaneet esimmäinen kerta yksin potalla, ensimmäinen kerta Typhoon-areenalla, ensimmäinen painajainen, ensimmäinen juhannuskokko, ensimmäinen ranskanperuna ja ensimmäinen kammottava kadottamisen kokemus, joka liittyi taivasta kohti leijailevaan vappupalloon.
Lapsuus on se ajanjakso, jolloin ihminen ei vielä tiedä, että joskus harvoin käydään häissä tai hautajaisissa, mutta enimmäkseen täällä vaan katsotaan, kun Huutokauppakeisari myy telkkarissa kahvipannuja. Ihan luonnikasta elämää, mutta päivät eivät juuri erotu toisistaan, ja ehkä juuri siksi elämää taaksepäin tarkastellessa tuntuu siltä, että juuri äskenhän minä tein tätä samaa seitsemän vuotta sitten.
Kai sekin on tavallista ja tylsää, että jossain iässä ihminen alkaa yleensä kummastelemaan sitä, että onttoa elämää pidetään jonkinlaisena kypsän aikuiselämän indikaattorina. Hän saattaa ryhtyä vuorikiipeilijäksi tai narkomaaniksi, ja muut sitten arvostelevat hänen ratkaisujaan Huutokauppakeisarin mainoskatkoilla. Hyvin pian myös vuoret ja huumeet alkavat kuitenkin toistaa itseään, ja alkaa käydä selväksi, että on mahdotonta opetella sellaista harrastusta, taitoa tai olemisen tapaa, jossa toistoilla ei olisi keskeistä roolia.
Tällöin olemista sulostuttamaan jäävät kahvikuppia etsiskellessä ja Huutokauppakeisaria katsellessa mieleen syöksyvät banaalit muistot, jotka alkuperäisistä konteksteistaan ajat sitten irronneina tuntuvat olevan kuin katkelmia unohtuneesta unesta. Ne kertovat siitä, että elämään on mahtunut hetkiä, jotka ovat olleet merkityksellisiä ja erityislaatuisia jostakin tuntemattomasta syystä. Saattaa siis olla, että tässäkin hetkessä on vuosikymmenten päästä jotakin ihmeellistä.
Kirjoittaja on Laitilan Sanomien avustaja.