Ajattelen kesämökin saunan terassilla istuessani usein tuontaivaisissa olevaa isääni. Häntä rakentamassa savusaunaa, joka jäi hänen viimeiseksi projektiksi. Isää istumassa siinä samassa paikassa vilvoittelemassa kapealla terassilla. Tässä istuessaan hän on katsellut samoja puita, katse on kiertänyt samaa maisemaa ja järvenselkää, saaria ja kaunana siintävää vastarantaa. Onkohan hänenkin katseensa pysähtynyt tutkimaan tuota yksityiskohtaa läheisen puun rungossa, johon oma katseeni aina pysähtyy. Kätemme on ottanut tukea kaiteesta, ehkäpä vielä samasta kohtaa. Tässä paikassa olen lähempänä häntä.
Voi ikävä! Vai onko se oikeastaan muuttunut jo haikeudeksi. Ajatukseksi sukupolvista, menneistä ja tulevista. Minäkin jään tuntuna tänne.
Ajatellaan rakennuksia, joilla on useiden sukupolvien muistot, miten vahvat niiden juuret ovatkaan. Askelista kuluneet lattiat ja ohuiksi hiutuneet verhot. Elämän jäljet ja tuntu, on iso osa vanhojen rakennuksien sielua. Meidän ei tarvitse tuntea ennen meitä kulkeneita ihmisiä ollaksemme osa tuossa virrassa.
Pitelin kädessäni vähän aikaa sitten 4000 vuotta vanhaa keramiikan palasta, jossa oli kauniit tasaiset koristekuviot. Eli 4000 vuotta sitten kivikaudella eläneen ihmisen kädenjälki kädessäni. Suljin silmäni ja olin hetken hiljaa. Koetin mielessäni matkustaa vuosituhansien taakse. Ajattelen saviruukun tekijää: terveisesi tuli tänne vuoteen 2023!
Piia Allén
Kirjoittaja on Laitilan kaupungin kulttuuripäällikkö, jonka pihalla kasvaa rautakautisen asutuksen indikaattoreita.