Jos olet kurkkua myöten täynnä ikäihmisten lapsuus- ja nuoruusmuisteluksia, lopeta lukeminen tähän. Seuraava on muistelus omaan vaatimattomaan lapsuuteeni, mutta ei se ollut sen kummempi kuin muillakaan mäkipään penskoilla siihen aikaan.
Lapsuuden kesien liki täysi vapaus loppui viimeistään, kun ikä kaartui toiselle kymmenelle. Jos kitkemishommia ei ollut omasta takaa, mentiin sokerijuurikasta viljelevälle harvennus- ja kitkemispuuhiin heti koulun päätyttyä toukokuun lopussa.
Muistan, että sain neljä penniä metriltä sokerijuurikkaan harventamisesta palkkaa. Kun olen aina ollut hidas nyysääjä, ansio jäi vaatimattomaksi. Maitolitran sai siihen aikaan suunnilleen neljälläkymmenellä pennillä.
Palkka annettiin kotiin, mutta äiti antoi siitä kymmenen prosenttia omaan käyttööni. Prosenttilasku tuli tutuksi ennen kuin koulu sen opetti.
Monia muitakin hommia tein kouluajan kesinä: kävin myymässä puutarhan satoa Rauman ja Turun toreilla, hoidin pyynnöstä hautoja, annoin matematiikan ja ruotsin tunteja ehtoja saaneille. Syyskesällä poimin metsämarjoja myyntiin.
Oppi oli, että rahaa tulee työtä tekemällä. Sama oli oppi muillakin ikätovereillani. Vain aniharva oli syntynyt hopealusikka suussa.
Töitä sukupolvellani riitti koko työuransa ajan. Emme tosin nirsoilleet ottaa vastaan sitä, mitä tarjottiin.
Muutimme työn perässä useampaankin kertaan. Emme kieltäytyneet aamuviiden herätystä vaativista hommista, vaikka olisimme olleet kuinka aamu-unisia hyvänsä.
Äitiyslomat olivat kolme kuukautta: kuukausi ennen ja kaksi jälkeen synnytyksen. Niiltä kuukausilta sai kuitenkin rahaa ilman työntekoa. Niin oli ekakertaa omassa elämässäni.
Eläköityminen se vasta kumman tilanteen toi: raha tuli joka kuukausi tilille vastikkeetta. Summa ei ole nykymittapuulla suuri, mutta kun lapsuudesta asti on tottunut elämään ansioitten mukaan, niin samoilla opeilla elämä jatkuu.
Näillä omilla tausta-asetuksillani olen lapseni kasvattanut. Olen ollut kamala äiti. Meillä ei ole tunnettu viikkorahaa, vaikka kuulemma “kaikilla muilla on”. Siihen totesin, että ei minullekaan kukaan olemisesta maksa.
Mutta rahaa lapsilla oli mahdollisuus ansaita pienestä pitäen ikään suhteutetusta tekemisestä. Puutarhasta ja huushollista löytyi aina työhaluiselle hommaa. Palkkaväännön ja nurinan kera. Samaa nurinaa kuuluu nyt seuraavan sukupolven suusta. Heitä näkyy koulittavan mummun keinoin.
Saatoin minä oikein hyvin perusteltuun hankintaan antaa “ilmaista rahaa”. Sekä “hyvän miehen lisää” palkkiona, jos palkallinen homma oli tehty viimeisen päälle hyvin. Tämän mummun palkkioperusteen tuntevat jo lapsenlapsetkin. Pitäisikö sitä ruveta kutsumaan tulospalkkioksi nykyterminologialla.
Omassa elämässäni yksi on ollut satavarmaa: elämä on muuttunut koko ajan helpommaksi. Voi kamalaa, jos olisi joutunut sopeutumaan helpoilta päiviltä huonommille.
Kirjoittaja on eläkkeellä oleva biologi, joka on kotoisin Laitilasta.