Inga Nuojua
Sattuipa silmiini juttu kielemme rumimmasta sanasta. Se sai minut mietiskelemään sanoja, joista en itse pidä.
Ärsyynnyn totuuden häivyttämisestä “sanapesulla”: korvataan käytössä iät ja ajat ollut sana uudella neutraalilta kuulostavalla ilmaisulla. Sillä menetelmällä myrkyistä tuli kasvinsuojeluaineita ja ongelmista haasteita.
Haastetta en ole eläissäni saanut, mutta ongelmia on ollut kaikenlaisia ja on edelleen. Rikostilastot kaunistuivat, kun pyörävarkaudet muuttuivat luvattomiksi haltuunotoiksi.
Entäs sitten kirosanat. Käsitän jotenkuten, jos niiden käyttö liittyy tilanteeseen, jossa raivo sumentaa ajattelun. Normaalikeskustelussa en voimasanojen viljelyä ymmärrä.
Tässä kategoriassa koen pahimmaksi naisen alapäähän viittaavan sanan – täysin käsittämättömänä naisen itsensä käyttämänä. Se joka luettelee sielunvihollisia kiukuspäissään, etsinee apua siltä suunnalta.
Neutraalein lienee kuuman paikan nimitys. Toki kirosanaksi voi muuttaa minkä tahansa sanan. Käyttötilanne ratkaisee. Isäni kertoi oman uskovaisen isänsä sanoneen sellaisissa tilanteissa “Helsinki”.
Itseäni harmittavat myös puhekieleen englannista siirtyneet sanat, joille on olemassa täydellinen vastine suomenkielessä vanhastaan, esimerkiksi meeting on kokous vai onko pelkkää kokoontumista, jolloin meeting kuulostaa ulkopuolisen korviin tärkeämmältä tai deadline eli määräaika. Haistan hienostelun hajua näitä käytettäessä.
Oma lukunsa ovat muoti-ilmaisut. Niistä itseäni ärsyttävät esimerkiksi jaxuhali ja anyway. Koppiakin otetaan nykyään enemmän muualla kuin pesäpallokentillä.
Voimaantumisneuvojen jakelu on tehnyt koko sanasta itselleni vastenmielisen. Aivan samalla tavalla kuin 90-luvulla markkinoitu sana elämänhallinta. Silloin tuntui, että kyseessä olisi ihmisen omatoimisuorite kuten nyt voimaantumisessa.
Suomenkielen rääkkäykseltä kuulostaa korviini, kun lähdetään jonkun kaa. Tai kun ketä- sanaa käytetään merkityksessä kuka.
Kun edellä kerrotuista saan inhon väristyksiä, se tietysti kertoo, että olen boomer tai kukkahattutäti – molemmat sanat inhokkejani myös. Tottakai, koska se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa.
Keskustelin jälkipolveni edustajien kanssa inhokkisana-asiasta. Kävi äkkiä selväksi, että jokaiselta löytyy ihan omansa.
Tämän sepustuksen esimerkit olen vetänyt oman pääni tuntemuksista eli pohjautuvat siis omiin subjektiivisiin mielipiteisiini. Mielenkiintoista olisi aina analyysi: miksi tuota inhoan. Paljastaisi sanojastaan yhtä ja toista.
En vastusta kielen muuntumista. Niin on aina tapahtunut ja tulee aina tapahtumaan. Ehkä minäkin joskus vielä lähden ukon kaa kauppaan.
Kirjoittaja on eläkkeellä oleva biologi, joka on kotoisin Laitilasta.