Olen ollut asiasta erittäin tohkeissani, ja aina kun saan tilaisuuden, julistan kaikille viinirypäleiden eksoottista ilosanomaa. Meillä – siis kuvitelkaa – MEILLÄ kasvaa täällä omalla pihalla tällaisia ulkomaan marjoja! Ihmeellistä! Oo Las Palmas, tuntuu siltä kuin eläisimme sadussa!
En tiedä vielä, mitä aion rypäleilläni tehdä. Jos käy niin, että ne todella ehtivät kypsyä, niin yksi hyvä vaihtoehto on jättää ne mätänemään sinne pensaaseen. Tämä vaihtoehto toimii siinäkin tapauksessa, että marjat eivät ehdi kypsyä, mutta onhan se toki tietynlaista tuhlausta.
Toinen vaihtoehto on se, että poimimme rypäleet ja yksinkertaisesti vain syömme ne perheen kesken. Mutta tuskin ne maistuvat yhtä hyviltä kuin kaupan rypäleet. Ja neuvolassakin varmaan ihmetellään, että mitä te tälle mukulalle oikein syötätte, kun se on ihan violetti.
Kolmas vaihtoehto on se, että valmistan viinirypäleistä jotakin kauheaa hilloa. Säilön mönjän etikkakurkkupurkkeihin, jotka vien kellariin odottamaan, että vuosikymmenet kuluvat ja ovemme taakse ilmestyy joku pahaa-aavistamaton lapsenlapsi tai partiolainen, jolle voin hilloa syöttää.
Sillä aikaa kun itkuinen lapsi yrittää epätoivoisesti niellä tahmaista rypälehilloa, minä hyräilen jotakin masentavaa virttä ja sulatan mikrossa raparperipiirakkaa ja valitsemaani inhottavaa sianihrasta ja männynkävyistä valmistettua karjalaista perinneherkkua, jonka olin pakastanut juuri tällaista tilaisuutta silmälläpitäen.
On tietysti mahdollista, että minusta ei tulekaan ilkeää vanhusta, ja silloin hillot menevät hukkaan. Mutta voihan viinirypäleistä valmistaa myös rusinoita! Se on totta, mutta toisaalta rusinapakkaus maksaa kaupassa about markan. Lisäksi yksi rusinapakkaus riittää käytännössä koko eliniäksi, koska rusinoita ei tarvita mihinkään. Voihan niitäkin tietysti syöttää lapsille tai piilottaa pullataikinan sekaan, mutta on myös edelleen mahdollista, että minusta ei tule isona ilkeää mummoa.
Viimeiseksi vaihtoehdoksi jää viinin valmistaminen. Näen kristallipallostani kuinka prosessi tulee etenemään. Ensin ryhdyn googlaamaan, ja yhtäkkiä olen sivustolla, jossa myydään erilaisia hiivoja ja sokereita. Niitä kuvaillaan termeillä, joita en ymmärrä, mutta päätän kuitenkin tilata jotakin ennen asiaan perehtymistä, koska sen pidemmälle keskittymiskykyni ei kanna.
Steriloin tarvittavat astiat ja tilpehöörit vähän sinnepäin, sotken hiivat ja sokerit minun säälittäviin rypäleisiini ja jään odottamaan tuloksia. Muutaman päivän kuluttua seos ei vieläkään käy, joten vaivun epätoivoon ja käyn ostamassa Salesta turbohiivaa.
Lopputuote maistuu viemäriltä ja pierettää kamalasti, mutta puolisoni ja äitini lohduttavat, että Taivaan Isä rakastaa kuitenkin minua ja tärkeintä on se, että ylipäätään yritin. Minä taas yritän sopertaa heille itkuni seasta, että ei yrittäminen ole tärkeintä, sellainen on ihan höpönlöpöä. Tärkeintä on se, että ymmärtää aika ajoin luovuttaa. Juuri sitä minun oli tarkoitus tässä kolumnissakin käsitellä, eikä mitään kirottuja rypäleitä, mutta yritykseksi jäi.
Ossi Nyström
ossi.nystrom1@gmail.com
Kirjoittaja on Laitilan Sanomien avustaja.