Miten meistä sitten sellaisia tuli vaikkei pitänyt? Kumpikaan meistä ei tuntenut vetoa asuntovaunuihin ennen lapsia, emmekä ole lapsuutemme lomia viettäneet leirintäalueilla.
Lähtökohdat karavaanamiseen aloittamiseen eivät siis olleet otolliset. Ystäväperheen kokemukset kuitenkin kannustivat ja päätimme kokeilla. Parasta karavaanielämässä on se, että esimerkiksi vaatteet on helppo pakata suoraan kaapista kaappiin. Pienet sisätilat eivät meidän perhettä ole haitanneet, sillä käytännössä käymme vaunussa vain nukkumassa. Tilava jääkaappi on kuitenkin rauhaisan perheloman ehdoton edellytys, ja sellainen meiltä onneksi löytyy.
Tänä kesänä lähdettiin karavaanaamaan Helsinkiin. Rastilan leirintäalue on aivan metroaseman vieressä, mikä tarkoitti sitä, että kaikki pääkaupunkiseudun nähtävyydet olivat vain 30 minuutin metromatkan päässä. Lapsille jo pelkkä metroon hyppääminen oli joka-aamuinen elämys, mikä välillä hymyilytti välillä hermostutti kanssamatkustajia. Pääkaupunki tarjosi jos jonkinmoista viihdykettä lapsille ja päivät kuluivat nopeasti. Iltaisin kömmittiin omiin sänkyihin, ja seuraavana aamuna aamupalan sai jälleen kattaa ulos.
Leirintäalueiden yhteisöllisyys on asia, josta joko nauttii tai sitä inhoaa. Minusta se on pääosin mukavaa. Lapsiperheiden loma sujuu useimmiten parhaiten silloin, kun lapset viihtyvät ja siihen leirintäalueet suovat hyvät olosuhteet. Uimarannat, polkuautot, trampoliinit ja ennen kaikkea muut lapset luovat kesäpäiviin tekemistä ilman, että joka päivä tarvitsee keksiä erillisiä sirkushuveja. Aikuisille alueiden ympäristöt tarjoavat usein lenkkipolkuja ja nimimerkki jonkun muun lämmittämän saunan.
Kaikista ei tule karavaanareita, ja aika näyttää, kuinka kauan ajoneuvoyhdistelmämme kiertää Suomea maanteitä tukkimassa. Toistaiseksi tämä harrastus antaa kuitenkin enemmän kuin ottaa.
Kirjoittaja on Laitilan Sanomien
toimittaja ja ensimmäisen sukupolven karavaanari.