Yritimme viettää erään kuluneen heinäkuun lopun upean illan miehen kanssa laatuaikaa kotipihalla, niin eikös naapuri polkase ämyrit täpöille, volumet kaakkoon ja kurkien kutsujen sijasta saimme kuunnella haulikon laukauksia, variksen kuolinkorinaa ja suden ulvontaa (kuulosti enemmän rikkinäiseltä kojootilta) aina tuonne 23 asti.
Lintuinfluenssa antanee luvan toimia ja poiketa yleisistä järjestyssäännöistä. Korvat vertauskuvallisesti verta valuen me kaksi introverttiä annoimme periksi melusaasteelle ja hyppäsimme autoon, joka kiidätti meidät hiljaisemmille kuvausmaille.
Juttelimme matkalla eräästä jännästä asiasta. Nyt kun on ollut ihmisten kanssa enemmän tekemisissä, niin on tullut esiin erikoisia asioita, kuka hanskoo selän takana kenenkin kanssa ja kellä on sukuvihaa jonkun x-porukan kanssa.
No huomenta! Sata vuotta sukuvihaa, tervetuloa viihtymään ja asumaan Laitilaan. Täällä traumat tunnelukkoineen siirretään jälkipolville ja paha olo perheiden sisällä senkun paisuu. Asioista ylipäänsä ei osata enää puhua kuin netissä ja selän takana. Ja eikä missään nimessä kasvokkain. Sehän olisi… kammottava ajatus! Kohdata nyt ihminen aidosti, mitä se sellainen toiminta on?
Tiedän, ei ole helppoa jutella traumoista, mutta se kannattaa. Traumat ovat niitä juttuja, jotka estävät itse elämistä. Meiltä Laitilasta onneksi löytyy ammattilaisia opastamaan itselle vaikeiden asioiden työstämistä eikä koskaan ole myöhäistä kasvaa henkisesti. Minkä vanhana oppii, sen myöhemmin elämässä taitaa, ainakin toivottavasti.
Valaisevien yöpilvien näytelmä vei ajatukset reaalimaailmasta pois, ja saimme viettää muutaman ikimuistoisen tunnin kesäisen ilmiön parissa. Yökköset innostuivat loistamaan kesäisellä yötaivaalla kilpaa sinne ja tänne syttyvien tähtien kanssa.
Kuvauspaikkoja piti vaihtaa tihuvasti sumun vuoksi, osan iltaa se oli kuvaajan kaveri, mutta noustuaan sankaksi meidän välit menivät väliaikaisesti poikki. Suurimpaan osaan illan kuvista sumu kuitenkin loi maagisen, lähes pysähtyneen tunnelman. Onneksi Laitilassa on upeita kuvauspuitteita joka puolella ja paikkojen vaihto oli mahdollista.
Yöpilvi näytelmässä mukana oli jälleen erikoisia muotoja kuin minikoossa olevia mammatus- eli utarepilviä, mutta tavan pilvissä esiintymisen sijaan ne ilmaantuivat jälleen pieneksi aikaa yöpilvivyön kylkeen. Saimme kokea yhdessä unohtumattoman ja kirkkaan näytelmän hienossa loppukesän yössä – ilman itikan itikkaa. Osin jo tummeneva, sininen kesäyön taivas sai hopeanhohtoiset yöpilvet seurakseen sumun leijaillessa ympärillämme aavemaisena ja pehmentäen ympärillämme kuuluvia yön ääniä.
Pirjo Koski
Kirjoittaja on laitilalainen ilmiökuvaaja.