Lehtolan perheen elämä sai uuden aikayksikön viime vuoden heinäkuussa. Oli Kaisan ja hänen Juha-puolisonsa ensimmäinen työpäivä kesäloman jälkeen. Perheen keskimmäinen lapsi, 14-vuotias Eevert, puolestaan vietti ensimmäistä lomapäiväänsä kesätyön päätyttyä. Ukitiellä pyöräillessään Eevert joutui onnettomuuteen auton kanssa ja menehtyi.

Sinä päivänä moni asia särkyi pirstaleiksi; yhden lapsen elämä, äidin, isän, sisarusten ja läheisten sydämet. Perheen elämään tuli surureunainen aikamääre: aika ennen Eevertin kuolemaa ja aika sen jälkeen.

Kaisa kuvailee elämän olleen jonkin aikaa Eevertin kuoleman jälkeen minuutista toiseen selviämistä. Raastava suru ja kaipuu imivät kaikki voimat.

– Sitä elämää ei enää ole, mitä oli ennen Eevertin kuolemaa. Enkä minä itsekään ole enää se sama ihminen kuin sitä ennen olin.

KAISA SANOO olevansa onnekas, sillä terveydenhuollon ammattilaisena hän tiesi tukea olevan tarjolla ja tunsi tien avun löytämiseksi.

– Otin yhteyttä Lapsikuolemaperheiden yhdistykseen eli Käpyyn pian Eevertin kuoleman jälkeen. Sitä kautta sain vertaistukihenkilön, jonka kanssa olimme vuoden viikoittain yhteydessä ja edelleen pidämme yhteyttä, vaikka tukisuhteemme on päättynyt. Lisäksi olen käynyt vertaistukiryhmässä, jossa muutkin ovat lapsensa menettäneitä. Nämä kumpikin ovat olleet itselleni ihan korvaamaton tuki.

Myös läheisten tuki ja apu on kannatellut surussa. Alkuun kotoa ihmisten ilmoille poistuminen oli vaikeaa, mutta läheisten tukemana se sentään onnistui jotenkin. Kaisa kiittelee lämmöllä myös niitä, jotka tavalla tai toisella viettivät aikaa perheen lasten kanssa.

– He esimerkiksi veivät lapsia täältä surukodista pois ja muistuttivat heille siten, että raskaan menetyksen lisäksi elämässä on muutakin, voi olla jopa kivaakin. Se oli todella tärkeää.

”Sitä elämää ei enää ole, mitä oli ennen Eevertin kuolemaa. Enkä minä itsekään ole enää se sama ihminen kuin sitä ennen olin. ”

EEVERTIN kuolemasta on nyt reilu vuosi. Lohduton kaipuu on raskas seuralainen, Kaisan se sai alkuun käpertymään sisään päin ja menettämään empatiakykynsä. Ihmisestä voi suuren menetyksen äärellä tulla itselleenkin vieras.

– Itse en varmaan olisi ilman omaa kokemustani edes kyennyt tajuamaan, miten totaalisesti sitä voi toimintakykynsä kadottaa ja miten mieli voi särkyä.

Kuukausien kuluessa elämään on mustan rinnalle tullut kuitenkin muitakin sävyjä.

Esimerkiksi vertaistukiryhmässä muiden lapsensa menettäneiden kanssa keskustellessaan hän havahtui siihen, miten heidän kohdallaan moni asia on myös raastavassa kokemuksessa mennyt hyvin.

– Kun menimme Eevertin luokse sairaalaan, jossa hän sitten kuoli onnettomuudessa saamiinsa vammoihin, niin meitä osattiin siellä tukea valtavan hyvin. Saimme sairaalasta myös kotiin mukaamme kriisityöntekijän. Koimme niin, että sen kauhean tilanteen keskellä kohtasimme ihmisten lämmintä läsnäoloa. Tiedän, etteivät ensimmäiset kohtaamiset välttämättä ole niin kannattelevia kuin ne meidän kohdallamme olivat.

”En olisi ilman omaa kokemustani edes kyennyt tajuamaan, miten totaalisesti toimintakykynsä voi kadottaa ja miten mieli voi särkyä.”

MERKITYKSELLISTÄ on ollut myös kotiseurakunnan tuki. Eevertin siunannut pastori Henry Hemanus on ollut perheeseen myöhemminkin yhteydessä ja kysellyt kulumisia.

– Ylipäänsä on ollut ihanaa, kun ihmiset ovat kysyneet, että mitä kuuluu. Ihmisten myötätunto on lämmittänyt, ja olen huomannut, miten Eevertin kuolemaa seurannut suru on ollut myös Laitilassa hyvin yhteisöllistä.

Eevertin kuoleman jälkeen Kaisa on vaihtanut työpaikkaa, ja elämässä on muutakin uutta: Perheen kodissa neljä pientä tassua lyövät nimittäin uudenlaista tahtia arjelle. Kleinspitz-rotuinen pörröinen Valtti on täyttänyt juuri vuoden.

– Koira oli yksi Eevertinkin haave. Mietimme kovin koiran hankkimista ja sitä, onko se oikea ratkaisu. Mutta kyllä se oli, Valtti on tuonut paljon iloa ja meininkiä elämäämme, Kaisa iloitsee.

”Kallisarvoisin aarre on se, että joku muukin muistelee Eevertiä ja puhuu hänestä.”

EEVERTISTÄ puhuminen, hänen haudallaan käyminen ja pojan arkinen muistaminen ovat Kaisalle tärkeitä asioita.

– Koen tärkeänä, että Eevertiä ei unohdeta. Kallisarvoisin aarrehan on se, että joku muukin muistelee Eevertiä ja puhuu hänestä.

Äiti muistelee keskimmäistä lastaan rakkaudella ja kaipuulla.

– Eevert oli aktiivinen, hän harrasti ja halusi olla kaikessa mukana. Jos meillä ei vaikka ollut lauantaina suunnitelmia, hän kyseli jo aamulla, että kait me nyt jotain tehdään ja keksitään, Kaisa naurahtaa ja lisää sitten hymyillen: – Hänellä oli kyllä valloittavaa pilkettä silmäkulmassa.

Juuri sellaisena Eevert elää edelleen monien muistoissa.

Huomenna on kuolleiden lasten muistopäivä

Huomenna 23.9. vietetään valtakunnallista kuolleiden lasten muistopäivää. Se on saanut alkunsa vuonna 2010 lapsensa menettäneiden vanhempien aloitteesta.

– Tällainen päivä on tärkeä, sillä jokainen lapsi on merkityksellinen ja ansaitsee tulla muistetuksi. Ei elämän pituudella ole merkitystä, jokainen elämä on arvokas, Kaisa Lehtola pohtii.

“Ei elämän pituudella ole merkitystä, jokainen elämä on arvokas.”

Hän on lapsensa menettäneiden vanhempien vertaistukiryhmässä kuullut lukuisia tarinoita surusta, kaipuusta ja rakkaudesta.

– Jokaisen lapsen kuolema koskettaa monia ihmisiä. Ja lapsen kuolema on tietysti aina kova paikka, olipa kyseessä nuori tai aikuinen lapsi. Aikuisen lapsensa menettäneiden vanhempien suru voi pahimmillaan jäädä jopa huomioimatta, hän pahoittelee.

Muistopäivä on tarkoitettu lapsensa menettäneille vanhemmille, mutta myös sisaruksensa, lapsenlapsensa tai kummilapsensa menettäneille. Yhtä hyvin muistopäivän tapahtumiin kutsutaan tervetulleiksi ne, jotka ikävöivät kuollutta päiväkoti- tai koulukaveria, ystävä- tai tuttavaperheen lasta. Päivä on myös niille, jotka eivät voi saada lasta ja kaikille, jotka surevat syystä tai toisesta tyhjältä tuntuvaa syliä.

“Toivottavasti ihmiset lähtisivät mukaan, meitä on monia, joilla on ikävä sydämessään.”

Käpy ry muistuttaa päivän olevan myös heille, jotka tuntevat surua tragedioiden uhreista Suomessa ja maailmalla: Kuolleiden lasten muistopäivä on päivä, jolloin voi tukeutua toisiin, muistella ja sytyttää kynttilän tuomaan lohdutusta ja valoa tulevaan.

Laitilan seurakunta järjestää huomenna kuolleiden lasten muistopäivän hartaushetken kirkossa kello 16. Sen jälkeen voi osallistua vielä iltateelle Kirkkokodissa.

– Toivottavasti ihmiset lähtisivät mukaan, meitä on monia, joilla on ikävä sydämessään.