Pirjo Koski
Edellisviikolla sattui omituinen episodi. Olin poimimassa vadelmia tuttuni omistamalla louhoksella ja istuin urakan päätyttyä retkituolissa kahvia siemaillen. Louhokseen ajoi henkilöauto.
Se ei ole tavatonta, välillä joku käy kääntymässä. Tämä autoilija ajoi reippaasti käsi pystyssä ohitseni sepelikasan viereen. Aha, sepelin hakijoita, ajattelin.
Nostin kahvikuppiani vanhemmalle pariskunnalle, jotka alkoivat lapioimaan sepeliä muurausämpäreihin. Lopulta ämpärit ovat täynnä. Tämän jälkeen pariskunta ajoi luokseni ja pysähtyi, mies nousi ulos autosta.
Tuumasin kysyvästi miehelle, että “olet varmaan luvallisella asialla”. Suureksi tyrmistykseksi mies vastasi vastakysymyksellä “ei kait sua hirveesti haittaa, jos me tästä varastetaan isolta yhtiöltä sepeliä”.
Siis anteeksi mitä?
Istuin edelleen tuolissa, tuijotin vastapuolta kulmat hieman kurtussa ja sanoin rauhallisella äänellä “kyllä mua tuppaa toisilta varastaminen vähän haittaamaan”. Mies lisäsi kierroksia “mutku mulla on tähän oikeus!”
Ja kuten arvattavissa oli, seurasi selitykset sivulta seitsemän. Yhden varastamiseen oikeuttavista tekijöistä oli valtio ja toinen, että tää teko oli valtion luoman paineen vuoksi nyt “vähän vahinko”. Kuuntelin paatosta toisella korvalla, samalla miettien, ettei tällaista voi oikeasti tapahtua ja silti tapahtuu parhaillaan ja että mitä ihmettä pitäisi sanoa seuraavaksi.
Lopulta keskeytin miehen puhetulvan ja kysyin, että ymmärsinkö oikein, että sinä olet oikeuttanut itsesi varastamaan tältä nimenomaiselta yhtiöltä? Mies nyökkäsi pontevasti ja sylkäisi suustaan sanan “kapitalistisiat”.
Jaaha, tätä lajia ihmisiä. Nyt riittää. Tuumasin, että nyt olisi ihan viisasta käydä kippaamassa sankojen sisältö siihen samaan kasaan, mistä oli ne ottanutkin. Oli pakko vetää henkeä, että ärsytti moinen asenne.
Sen verran oli kiintoisa tilanne, että kävin ennen kotiin lähtöäni vaklaamassa sepelikasaa. En tiedä, montako kertaa pariskunta oli ehtinut käymään alueella “vahingossa”, mutta peräkärryllinen sepeliä puuttui. Uskomatonta.
Pariskunta siis oli pokkana varkaissa ja kaiken lisäksi vielä käräyttivät ohimennen itse itsensä! Päivän tapahtuma jäi totisesti painamaan mieltä ja usko ihmiskunnan skarppaamiseen sai hautajaiset.
Onneksi myöhemmin pääsin nollaamaan syntyneitä ajatuksia, ja oli pakko keskittyä muihin asioihin. Yöllä ukkosti ja sitä ennen vallitsivat ihan uskomattomat olosuhteet. Oli kuuma, reilusti yli 20 astetta, ilma seisoi.
Ilmassa oleva kosteus oli kovaa luokkaa. Paikoin oli jopa raskasta hengittää.
Heti pimeän tultua merialueet kauempana salamoivat välkkyen valaisevia yöpilviä kuvatessa hypnoottisesti taustalla ja kello yhden maissa yöllä salamoi rannikolla jo lähes taukoamatta. Kuviin salamat eivät tuolloin tarttuneet, ne sijaitsivat liian kaukana, mutta visuaalisesti homma oli komeaa seurattavaa.
Sitten vahingossa huomasin tutkassa Uudenkaupungin edustalla vielä rauhallisesti satavan, uuden sadealueen. Olosuhteet olivat nyt sellaiset, että pienikin sadealue salamoi helpolla, niinpä suuntasin kameran oletetun salaman suuntaan, ristin sormet ja odotin.
Kului tovi ja toinen ja vielä seuraavakin ja sitten se tapahtui: kamera pyydysti kauniisti pimeyttä halkovan sähköisen vierailijan ja kuvaustuokio saattoi todella alkaa. Tutkalla hyvin kiukkuisen näköinen pilvi välkkyi komeasti vajaan parikymmentä ikimuistoista minuuttia.
Kirjoittaja on laitilalainen ilmiökuvaaja.