Inga Nuojua
Oltiin pitempi tovi Laitilassa syyskuun kaartuessa lokakuuksi. Omissa muistikuvissani tähän aikaan lapsena kouluun taapertaessa lätäköiden pinnalla oli riite, jonka päälle oli kiva astua. Ritisi hauskasti. Joskus kyllä meni vesi kenkään.
Tänä syksynä ei edes halla käynyt syyskuun aikana. Yleensä kurkut, perunanvarret ja daaliat eli joriinit, kuten äiti sanoi, olivat jo tähän aikaan paleltuneet. Nyt komeat, lahjaksi saamani daaliapuskat rehottivat ja kukkivat tulipunaisena.
Valoisa aika oli kumminkin lyhentynyt ihan entiseen malliin. Parhaiten sopeutuneet puuvartiset kellastuttivat lehtiään, vaikka lämpötila huiteli kahdessakymmenessä. Umpivihreinä keekoileville tyhjentelin tuhka-astioita toivoen fosfori- ja kaliumlisän edistävän kasvun lopettamista. Se olisi pitänyt tietenkin tehdä jo elokuussa, mutta mistäpä minä arvasin kesälämmön jatkumisen lokakuulle.
Heinäkuussa alkaneet sateet olivat edistäneet kiivasta kasvua. Toinen kosteuden aikaansaannos oli lehtokotilo- ja etanainvaasio.
Etanoita en vainoa, sillä espanjansiruetana ei vielä kuulu tuttavapiiriini, mutta lehtokotilosotaa olen käynyt vuosikausia. Naapurin pikkupoika oli takavuosina hyvänä pyyntiapuna.
Pari tosi kuivaa kesää saivat minut luulemaan itsestäni liikoja. Edes erävoittoa en ole saavuttanut. Sen osoitti tämä vuosi pannen minut nöyrtymään.
Aikaisemmin nauhukset, lipstikka ja pensaskärhö houkuttelivat pihan kotilot ja muut pysyivät rei’ättöminä. Nyt oli joka kasvissa pataljoona pikkukotiloita ja heidän tukenaan muutama iso. Jopa leimuissa ja ukonhatuissa.
Nurmikkoa en muista yleensä leikatun elokuun jälkeen. Tänä vuonna sitä yritettiin leikata vielä syyskuun lopussa. Oli poutapäiviäkin, niin että pyykki kuivui narulla, mutta nurmikko ei. Sitä leikatessa leikkuri oli tukossa jatkuvasti. Lopulta siitä katkesi hihna.
Onneksi Laitilassa palvelut pelaavat. Uusi hihna saatiin tilattua ja asennusohjekuvakin annettin kaupanpäälle.
Pikkuriesoista huolimatta nautin kovasti tästä syksystä. En kesälämmöstä, vaan harvinaisen huonosta hedelmäsadosta. Jos nimittäin olisi ollut niin sanotusti normaali vuosi, olisi koko aikani mennyt puiden alustojen siivoamiseen.
Ihminen ei tarvitsisi kuin yhden omenapuun, mutta vanhoja, upeita puita eikä menneen sukupolven työtä voi hävittää. Antavat ihanaa varjoa helteillä ja ovat talvella kuin jättimäisiä bonsaipuita.
Keväällä oletan hallan vierailleen parhaaseen kukinta-aikaan, sillä vain siirtolohkareen eteläsyrjällä oleva puu teki omenoita. Muilla oli välivuosi. ”Herra helpon lykkäsi”, kuten Pohjanmaalla sanotaan. Niinpä koko Laitilassa oloaika tuntui lomalta. Ehti retkeilemäänkin.
Muutamiin taimiostoksiin tuli langettua. Niiden istuttaminen oli ilo. Maa oli kosteaa ja lapio upposi saveenkin ihan omin voimin.
Kirjoittaja on eläkkeellä oleva biologi, joka on kotoisin Laitilasta.