Pirjo Koski
Syyskuun toisena päivänä suurin osa ajasta kului ihmettelyyn, mikä pilvi liikkuu minnekin. Niitä tuli ja meni. Yhdyin täysin meidän sääketjumme meteorologin sanoihin ”tämä säätyyppi oli mahdoton ennustettava”. Eihän kukaan pysty ennustamaan suunnatonta, syksyistä, pyörivää ilmamassaa.
Revontulia oli kuitenkin tarjolla. Pilviin pitäisi tulla rakoja.
Olin kuvausalueella ajoissa, heti hämärän laskeuduttua. Revontulikaari näkyi pilvien lomasta. Kuu nousi idän puolella värjäten pilvien yläpuolet värilliseksi ja saaden ympärilleen kehän.
Itse revontulinäytelmä ei tahtonut käynnistyä sitten millään. Tuli pilviä. Odotin ikuisuudelta tuntuneen ajan. Lopulta, kun pilviin tuli vähän rakoa ja olisin päässyt kuvaamaan, totean että kuulapään lukitus ei lukitu kameran runkoon, joten seuraavaksi otin pimeässä onnistuneen kopin putoavasta kamerasta.
Näyttävin osa reposista sujui jalustan parissa toraillessa ja ääneen huokaillessa, mite lähellä oli kameran rikkoontuminen. Lopulta sain lukitusruuvin lämmittämällä lukittumaan, mutta taivaalle tuli reposien sijaan lisää pilviä.
Kun pilvet antoivat periksi, repoarvot huononivat. Mutta se muutama minuutti, kun reposia näkyi, oli vallan aktiivista pöhinää. Revontulien kohtuu räväkästä ilmaantumisesta sai kiittää niin kutsuttua Russell-McPherron efektiä, joka toimii ”revontulien buustaajana” syyskausilla. Sen maaginen vaikutus näkyy etenkin täällä etelässä. Tällöin miltein nolla-arvoilla voi muodostua näyttäviä revontuliesityksiä.
Puhisin pimeässä epäonnistumistani, kun luontoäitee yllätti vielä kerran. Tapahtui jotain perin yllättävää, pilvien yläpuolella, pohjoisessa välähti voimakkaasti. Pilven yläreuna valaistui pitkän matkaa itään sekä luoteeseen. Mitä ihmettä, onko jossain lähellä sadealue, joka salamoi?
Kaivaessani kännykkää esille näin uuden väläyksen. Leuka loksahti, lähin salamoiva ja satava alue sijaitsi Vaasassa.
Konsultoin samantien sääketjumme ihmisiä, saatoinko nähdä oikeasti salaman? Vastaus kuului: ”Kyllä, se on täysin mahdollista, mikäli teillä on pilvissä kunnon aukko sinun sijaintisi ja salamoivan alueen välissä”.
Yläilmakehän salamoista keijusalama on tunnetuin. Sitä ei tällä kertaa tarttunut kennolle, mutta ylipäänsä niiden olemassaolon mahdollisuus oli jotain erityisen hienoa! Visuaalisesti välähdykset olivat vaikuttavaa seurattavaa pimeässä. Ei mennyt hukkaan tämä yö, vaikka kuvallinen saldo oli heikko.
Kirjoittaja on laitilalainen ilmiökuvaaja.