– Ehkä sun ei kuitenkaan kannattaisi, toppuutteli minut varsin hyvin tunteva puoliso.
– Mä vain vähän katselen, vastasin, eikä mies – sen paremmin kuin minä itsekään – uskonut näennäiseen huolettomuuteeni.
Korona-aikana koiramme Dustin, kutsumanimeltään Pomo, tuntui yhtäkkiä vanhentuvan silmissä. Sillä havaittiin sydänvika ja muuta ikääntyvän pikkukoiran vaivaa. Terrierin tarmokkuus ja itsepäisyys oli tallella, mutta lenkit eivät enää houkutelleet entiseen malliin ja se alkoi viihtyä entistä paremmin omissa oloissaan. Metsässä se kirmasi edelleen kuin ennenkin, eikä jäykkenevästä kehonkielestä voinut erehtyä: se uhkui silkkaa onnea. Mutta sielläkin puhti loppui toisinaan kesken.
Samaan aikaan korona toi rajoitukset ja etäkoulut, joten innokkaita lenkittäjiä olisi ollut enemmän kuin mihin vanhenevan koiran rahkeet riittivät. Suretti, että Pomon kuulo heikkeni rajusti ja se tuntui ikään kuin käpertyvän omaan kuplaansa.
Siitä se idea sitten kimposi: koirakaveri varmasti piristäisi sekä koiravanhusta että toisi monenlaista iloa aktiivisempaa lenkkiseuraa kaipaavalle perheelle. Niin alkoi erilaisten vaihtoehtojen pohtiminen. Ryhdyin ihan vain katselemaan, kuten toimintaani kuvailin, mutta jonka syvemmän olemuksen mies kertoi hahmottavansa selkeästi. Hahmo oli kuulemma kovasti koiran muotoinen.
”vaikka koiraneiti on elämässään kokenut kovia, on sen elämässä moni asia myös mennyt hyvin.”
Olimme kyllä puhuneet siitä, että Pomo voisi olla viimeinen koiramme, tai ainakin, että sen jälkeen miettisimme nelijalkaisen perheenjäsenen hankkimista jonkin aikaa. Vaikka Pomo on vaivaton kaveri monella tapaa, niin vaatiihan koira monenlaista, ei sitä käy kieltäminen. Mutta toisaalta; meillä on ollut koira perheessä likipitäen ”aina”, eli 90-luvun alusta lähtien, ja huomasin joskus kummastelevani, että miten sitä edes osattaisiin olla ilman koiraa.
Sitten eräänä päivänä, kun olin taas uppoutunut vain katselemaan, tietokoneen kuvaruudulle ilmestyi kuva koiraneidistä, joka etsi uutta kotia. Se oli jo hyvässä iässä, lähes 5-vuotias, ja menettänyt täysin ilman omaa syytään monta tärkeää ihmis- ja koirasuhdetta. Siis sellainen surullisten sattumien sijaiskärsijä.
Läpäisimme eläinsuojeluyhdistyksen seulan, ja niin meille tuli reilu vuosi sitten toinen koira. Ei hetken mielijohteesta, eikä pentu (”Luojan kiitos”, tunnustan ajatelleeni useampaankin otteeseen), vaan pidemmän kypsyttelyn jälkeen koirien keski-iän kynnyksellä oleva matami.
Koirakaksikkomme perheen sisäiset lempinimet ovat Älli ja Pälli, mikä kuvaa sitä, että koirat tuppaavat vahvistamaan toistensa pöllöimpiä piirteitä. Ja ei, kaksi koiraa ei todellakaan mene siinä missä yksi! Mutta oikeassa olimme: Pomo on selvästi piristynyt ja perheeseen on tullut roppakaupalla positiivista säpinää.
Ja tulokas solahti perheeseemme ihmeen hyvin, ihan kuin se olisi meille tarkoitettu. Kun se käpertyy viereen ja antautuu hellyydenosoituksille, en voi olla ihmettelemättä, miten nopeasti se osoitti luottamusta meitä kohtaan. Toivon sen kertovan siitä, että vaikka koiraneiti on elämässään kokenut kovia, on sen elämässä moni asia myös mennyt hyvin. Meidän kunniatehtävämme on huolehtia siitä, että sen ympärillä on turvallinen lauma koko sen loppuelämän ajan.
Solina Saarikoski
Kirjoittaja on Laitilan Sanomien toimittaja, jonka on hyvin vaikea ajatella elämää ilman koiria.