Niinpä ensimmäinen muistoni Kauneimmista joululauluista sijoittuu vasta 90-luvun taitteeseen. Asuimme lähellä Kaarinan kirkkoa Turussa. Nyt se sama kirkko on nimeltään Pyhän Katariinan kirkko. Naapurin kanssa päätimme lähteä kirkkoon laulamaan joululauluja. Puin esikoisemme toppapukuun ja istutin pienen toppatuubin syliini kirkonpenkissä. Kun urkuparvelta alkoi kuulua jylhää jyrinää, lapsi alkoi itkeä. Uruista lähtevä mörinä kai pelotti, olihan urun ääni kuin ukkosen pauhua.
Sen kerran jälkeen raahasin vielä pari kertaa lapset laulamaan kirkkoon, mutta teini-ikäisiä sinne ei saanut enää kirveelläkään. Onneksi olen saanut seurakseni aina jouluhulluja ystäviä, jotka lähtevät yhteislaulutilaisuuten, vaikka eivät edes laulaisi. Itselle Kauneimmat joululaulut eivät ole vain traditio, vaan jotain enemmän, mitä on vaikea selittää. Joka laulun myötä on vain helpompi hengittää. Tuntuu kuin joululauluissa puhaltaisi kaikki vuoden murheet pois. Voi olla, että kaikki muutkin kirkkosaliin tuppautuneet ovat siellä samasta syystä.
Rakkaat, tutut joululaulut muistuttavat lapsuuden jouluista. Siitä, miten kerran sai olla koulun joulujuhlassa enkeli ja pukea opettajan tekemät siivet, jotka kimalsivat näyttämön valoissa. Kirkon penkillä istuessa muistan yhä sen kihelmöivän jännityksen, kun piti laulaa koulun joulujuhlissa. Vaikka elämässä mikä muuttuisi, näitä muistoja ja lauluja ei voi viedä pois – tai muistihäiriö ehkä viekin, mutta sitten se tuskin enää harmittaa.
Olen yrittänyt laskea, kuinka monessa kirkossa olen laulanut Kauneimpia joululauluja. Ainakin parikymmentä eri kirkkoa niitä on ollut. Tunnelmat kirkoissa ja tilaisuuksissa ovat vaihdelleet. Yhtenä vuotena ystäväni oli juuri menettänyt läheisensä. Hän ei jaksanut laulaa, mutta halusi silti lähteä mukaani. Hän istui vaiteliaana ja pian huomasin, että hän nyyhkytti. Suru purkaantui nytkähdyksinä ulos. Kun kävelimme kirkolta kotiin, hänen silmänsä olivat punaiset, mutta seuraavana päivänä hän jaksoi jo hiukan hymyillä.
En muista, koska viimeksi olen oikein itkenyt, mutta Kauneimmissa joululauluissa kyyneleet kirpoavat aina. Varpunen jouluaamuna on ainoa joululaulu, jota en pysty laulamaan, vaan pidättelen koko sen ajan kyyneleitä. Kiitos siitä Mikaelinkirkon kirkkoherra Jouni Lehikoiselle, joka yhtenä vuonna kertoi niin koskettavasti lauluun liittyvän tarinan. Laulun aikana mietin, miten äidit ovat muinoin jaksaneet kestää lapsensa menetyksen. Sen laulun ajan kiitän mielessäni, että elämme aikaa, kun lapsikuolemat Suomessa ovat harvinaisia. Ukrainan myötä mietin myös niitä äitejä, jotka elävät lastensa kanssa sotaa peläten. Laulu on kuin siirtymäriitti synkkyydestä joulun iloon.
Nyt kun olen laulanut kymmeniä vuosia joululauluja kirkoissa, tärkeäksi on tullut lähteä katsomaan myös erilaisia kirkkoja. Ystävän kanssa jo puhuimme, että ensi vuonna menisimme Pyhärannan kirkkoon.
Kirkolla on suuri merkitys hiljentymisessä jouluun. Uudenkaupungin Uudessa kirkossa on lämmin ja ylellinen tunnelma. Slaavilaiselle mielelle sen keltaiset seinät tuntuvat kuitenkin vierailta. Se on kuin kermainen riisipuuro, juhlava versio meidän riisipuurosta. Tutummalta tuntuvat keskiaikaiset harmaakivikirkot, kuten Laitilan Pyhän Mikaelin kirkko, Kalannin kirkko ja Taivassalon kirkko, jonka seinillä piruillakin on paikkansa. Siellä kirkonpenkin uumenissa kyyristellessä kokee, miten hetken kestää elo tää.
Kirjoittaja on Laitilan Sanomien päätoimittaja, joka kaipaa joulurauhaa maailmaan.