Pekka Kuusisto
Viime aikoina suomalainen yhteiskunta on saanut yltäkylläisyyteen saakka nauttia siitä, miten ihmiset eri yhteiskunnan osa-alueilla ovat laittaneet itsensä likoon jonkun asian tai tavoitteen puolesta. Ja toisaalta sitten me kansan syvien rivien edustajat olemme päässeet sohviemme nurkista, pitkästä aikaa normaalin suomalaisen talven purevalta viimalta suojassa, arvioimaan kunkin rohkean edesottamuksia kukin itsellemme sopivasta näkökulmasta.
Perinteisesti tämä itsensä likoon laittava yksilö versus sohvannurkasta kurkistava arvioitsija on hyvin tuttu asetelma urheilusta. Me suomalaisethan uskottelemme itsellemme olevamme urheiluhullu kansa, vaikka me todellisuudessa olemmekin menestyshullu kansa. Ja auta armias sitä tilannetta kun sitä menestystä ei tule, vaikka sitä niin kovasti odotimme. Silloin ei mitkään selitykset auta, vaan itsestään selvää on, että kisoihin oli taas valittu pelkkiä turisteja, valmennuskaan ei ollut tehtäviensä tasalla ja kyllä sentään silloin 1970-luvulla oli eri meininki.
Alkuvuosi ei ole vielä tarjonnut suuria mahdollisuuksia urheilun saralla, mutta politiikan saralla se on ollut sitäkin otollisempi. Onhan vasta vajaa viikko, kun maallemme saatiin valittua uusi tasavallan presidentti.
Jo pikkujoulupöydistä lähes tähän päivään asti saimme arvioida yhdeksän eri ehdokkaan edesottamuksia. Siinä sitten käsiteltiin muun muassa seksuaalista suuntausta, hymyn leveyttä ja klapimotin hinnan tuntemusta relevantteina tulokulmina ehdokkaiden kyvykkyydelle, suuremmin välittämättä siitä oliko kyseisellä ominaisuudella suurtakaan merkitystä presidentin tehtävien menestyksekkään hoidon kannalta. Pääasia että keskustelua syntyi ja viihdettä saatiin.
Mutta lähes yhtä aikaa uuden tasavallan ykköshenkilön valinnan kanssa olimme kasvokkain melkeinpä vielä suuremman kansallisen kysymyksen kanssa. Suomelle piti löytää edustaja kevään Euroviisuihin.
Ja aivan pommiinhan se sohvan nurkasta tarkasteltuna jälleen kerran meni. Joku ysärinostalgiasta ponnistava, uimahousuissa heiluva, yltiönolo hahmo, jolla ei ikimaailmassa ole mitään mahdollisuutta menestyä. Aivan samaa sarjaa Lordin ja Käärijän kanssa, ei mitään jakoa mihinkään. Näin siis karsintavaiheen nopeana tilanneanalyysinä pääteltynä. Mutta ihan kohtuullisestihan näille kahdelle edellä mainitullekin sitten lopulta kävi.
Mitä tästä kaikesta sitten olisi hyvä päätellä. No ainakin sen ettei se nyt ole niin nokonuukaa jos joku uskaltaa joskus heittäytyä. Rikkoa sitä käsitystä millaisia meidän kuuluu olla, ja olla erilainen kuin ne syvien rivien harmaat hahmot. Niitä kyllä riittää jonoksi asti, mutta erilaisuus vaatii rohkeutta.
Ja toisaalta, muistetaan kannustaa silloin kun joku on valmis laittamaan itsensä likoon, tavoittelemaan jotakin ja altistamaan itsensä ulkopuolisten arvostelulle. Ja vielä se yksi juttu, hyväksytään se, etteivät hyvätkään yritykset aina mene putkeen. Hyväksytään että välillä tullaan häntä koipien välissä kotiin ja haetaan uutta vauhtia. Vähemmän sitä sitten ehkä kuitenkin ajan oloon harmittelee, jos yritti eikä onnistunut, kuin sitä ettei tullut koskaan edes yritettyä.
Kirjoittaja on Laitilan kaupunginhallituksen puheenjohtaja.