Inga Nuojua
Elämään on sisältynyt sairasteluja useamman sorttisia, mutta en muista, että oltaisiin oltu samaan aikaan ukon kanssa työkyvyttömiä. Menneenä talvena sekin tuli koettua.
Virustaudit vierailivat huushollissa useampaan kertaan. Minä niitä olen aina tiheään sairastanut eivätkä minun köhäni ole ukkoon iskeneet, mutta tällä kertaa sekin ihme nähtiin. Kävin ukon lääkettä apteekista hakemassa ja paluumatkalla sain idean käydä uusimassa yhden reseptin terveyskeskuksessa. Parin päivän päästä olin kovassa kuumeessa ja kuivassa yskässä. Ukko sai saman taudin ilman kuumeen nousua, mutta häneltä yskä ei meinannut parantua millään.
Talvi ei ollut vain tautinen vaan myös harvinaisen luminen. Meidän perheen työnjaossa lumityöt ovat olleet ukon urakkaa. Joulunaluspyryissä sain kuitenkin niistä jo esimakua, kun ehdin oman flunssani sairastaa ennen ukkoa.
Joulun jälkeen ukolla oli kuukauden välein kaksi sairaalaoperaatiota. Niiden jälkeen kaikkinainen rasitus oli kiellettyä. Niinä viikkoina sain todellisen tuntuman lumikolaan ja lapioon.
Sitten iski vielä uusintakierros koronaa samaan aikaan molempiin. Lumi sai kertyä pihalle rauhassa. Enemmän haittasi, että liki neljä viikkoa meni, ettei pystynyt käymään kaupassa. Ei kyllä oikeaa ruokahaluakaan ollut. Perunoita ja juureksia löytyi kylmiöstä, marjoja, kalaa ja lihaa pakasteesta. Mikä hätä meillä.
Kovasti kuitenkin mieltä lämmitti, että yksi jos toinenkin tarjosi apua: kauppa-asioiden hoitamiseen, autokyytiä, lumen kolaamista… Vaikka emme palveluksia tarvinneet, tietoisuus niiden saamisen mahdollisuudesta antoi turvallisuuden tunteen.
Helmikuussa ukko kotiutui sairaalasta komean pyryn kera. Seuraavana päivänä oli talven ensimmäinen suoja. Vain lapiolla pystyi nökkösen kerrallaan heittämään penkan päälle. Tienauraaja oli kerryttänyt uljaan vallin liittymään. Juuri kun ihmettelin, miten siihen pystyisin, puolituttu nuori mies huristeli ohi telaketjumönkijällä. Huomasi ahdinkoni, peruutti paikalle ja työnsi etulevyllä pihatien auki. Kun hätä on suurin, näkyy apu olevan lähellä. Ihmettä kerrakseen.
Olemme ukon kanssa pärjäilleet pitkälti omin avuin. Kyllä silloin tällöin on jouduttu naapuriapuun turvautumaan joko hetkellisessä avun tarpeessa tai kun itse ei ole oltu paikalla. Varsinkin Laitilassa naapuri- ja ystäväapu on ollut korvaamatonta. Kuitenkin me molemmat vierastamme avun pyytämistä yhtä paljon. Harjoitusta näkyy vaativan myös tarjotun avun vastaanottaminen. Millä kiitollisuudenvelkansa korvaa? Taakaksi ei halua kenellekään koitua. Mutta huomattavan paljon huolta tulevaisuudesta hälvensi sen huomaaminen, kuinka paljon avuliaita ihmisiä omasta elinpiiristä hätätilanteessa löytyy.
Kirjoittaja on eläkkeellä oleva biologi, joka on kotoisin Laitilasta.