Inga Nuojua
Omat perusasetukseni ovat luonnonäänien volyymissa. En ole ikinä viihtynyt melussa. Hiljaisuudessa päässäni pyörivät ajatukset selkiytyvät. Jos siihen yhdistyy ulkoilu ja raitis ilma, huomaa jopa uusia näkökulmia. Hälinässä tätä ei tapahdu.
Jo 70-luvulla kohtasin työelämässä avokonttoriratkaisun, kun uudelle yliopistolle oli remontoitu sellaiset tilat vanhaan kasarmirakennukseen. Virallisena työaikana sain tehtyä rutiinineja, mutta vasta työajan jälkeen keskittymistä vaativia tehtäviä. Onneksi perhesuhteet eivät vielä silloin vaatineet panostuksia.
Samaan häiriöherkkyyteeni törmäsin myöhemmin lasten ollessa pieniä. Kun he keskeyttivät minut esseitä lukiessani, ajatus katkesi ja jouduin aloittamaan alusta. Siksi siirsin tämänkaltaiset kotityöt lasten nukkumaan menon jälkeiselle ajalle. Se oli pois omista yöunista.
Olen varmaan alitajuisesti hakeutunut asumaan pikkupaikkakunnalle. Jo Turku ja Oulu ovat itselleni liian suuria, Helsingistä puhumattakaan. Miljoonakaupungeissa suorastaan ahdistun. Niinpä arvelin, että mitä autiompi paikka, sen sopivampi minulle – kunnes tulivat koronasulut ja uusi ymmärrys.
Asun eläkeläisten asuttamalla kujalla. Lapset kulkevat sitä pitkin koulukeskukseen. Aamutuuletuksen takia aukaisen etuoven kouluun menemisen aikoihin. Iltapäivisin lumettomana aikana puuhailen pihalla lasten palatessa koulusta. Koululaisten reippaat äänet ovat osa arkeani. Koronan takia heidät pantiin etäopetukseen ja kujalle laskeutui jotenkin pahaenteinen hiljaisuus. Se havahdutti minut.
Enpä taida sittenkään olla niin hiljaisuusriippuvainen kuin olen joskus ajatellut. Yömeteli on kyllä kauhistus. Rauhaa tarvitsen myös asioiden tutkailuun ja suunnitteluun. Tavallisia askareita voin tehdä hälyssäkin. Normielämän synnyttämää äänimaailmaa tajusin oikein kaipaavani koronakautena.
Joskus olen kuullut sanottavan, että taustamusiikki auttaa keskittymistä. Kävin tästä aikoinaan kollegani kanssa keskustelua. Olimme molemmat sitä mieltä, että jos se jotakuta auttaa, niin hyvä on, mutta meitä ei todellakaan. Se keskustelu sai minut oivaltamaan, että on muitakin itseni kaltaisia. Varmasti siis myös nykylapsissa.
Miten itse olisin kokenut nykykoulun. Vahvasti epäilen, että olisin ollut koulupäivän jälkeen uupunut. Omana kouluaikananikin oli levottomuutta jonkun opettajan tunneilla. Sellaiselle tunnille meni ajatuksin ”pakko kestää”. Millainen lienee itseni kaltaisten lasten olo nykykoulussa.
Jospa ihminen saisi elää siinä ääniympäristössä, jonka kokee itselleen hyväksi. Hiljaisuus voi olla pelottava kokemus melun turruttamalle, mutta myös polku itsetuntemukseen.
Kirjoittaja on eläkkeellä oleva biologi, joka on kotoisin Laitilasta.