Hanna Hyttinen
Parhaimmillaan itku puhdistaa ja helpottaa oloa, eikä kyynelten virtaa kannattaisi padota tai kätkeä. Silti, jos ihminen puhkeaa itkuun julkisella paikalla, hän usein pyytää anteeksi.
– Itse olen ottanut tavoitteeksi, etten enää pyydä anteeksi kun itken. Välillä se tekee tiukkaa, kansanmuusikko, laulaja ja lauluntekijä Emmi Kuittinen kertoo.
Surua, murhetta ja ahdistusta pidetään yksityisinä asioina. Pahimmillaan se johtaa siihen, että joku jää oman surunsa kanssa yksin. Menestyminen, onnistuminen ja onnellisuus ovat asioita, joita halutaan jakaa esimerkiksi sosiaalisessa mediassa, ja se on omiaan vääristämään ihmisten maailmankuvaa.
– Kenenkään elämä ei ole pelkkää onnistumista vaan meillä kaikilla on surua ja murhetta,
Kuittinen tutustui itkuvirsiin opiskellessaan Sibelius-Akatemiassa. Hänestä tuntui jo opiskelujen alkuvaiheessa, että kansanmusiikki ja karjalalainen perinne tuntuivat omilta.
– Kun sitten avasin Inkerin itkuvirret -kirjan, tekstit koskettivat syvästi. Ne olivat niin kauniita. Tuli tunne, etteivät ihmisten tunteet ole välttämättä muuttuneet miksikään, vaikka yhteiskunta ympärillämme on toinen. Myös maisterityöni oli itkuvirsiaiheinen.
Itkuvirret ovat myyttistä ja rituaalista ilmaisua, ja ne liittyvät usein erotilanteisiin. Itkuvirsiä tavataan ympäri maailmaa, mutta ne ovat saaneet erilaisia ilmenemismuotoja erilaisissa kulttuureissa. Suomalaisesta itkuvirsiperinteestä ei ole kuitenkaan todisteita.
Itkuvirret ovat olleet läsnä elämän käännekohdissa kuten häissä ja hautajaisissa. Itkuvirsiä ei lauleta vaan karjalaisessa perinteessä puhutaan äänellä itkemisestä.
– Karjalassa ja Inkerissä on myös omaelämäkerrallisia itkuja ihan jokapäiväisten huolien helpottamiseen tai vaikka armeijaan lähtöön.
Perinteisten aiheiden rinnalle nykyaika on tuonut uusiakin itkunaiheita. Yksi nykymaailman itkun aihe on ilmaston lämpeneminen ja siihen liittyvä ahdistus. Toinen syy, josta tuli jälleen järkyttävällä tavalla ajankohtainen, itkuihin on Eurooppaan levinnyt sota.
Kuittinen oli kaksi vuotta sitten mukana järjestämässä surutapahtumaa Venäjän konsulaatilla Turussa. Tapahtuma kokosi yhteen peräti 200 ihmistä.
– Ihmiset olivat niin ihania tilaisuuden jälkeen. He tulivat halaamaan ja sanoivat kiitos. Heidän mukaansa tälle oli ollut tarvetta. Ja on yhä, koska ihmiset ovat edelleen ahdistuneita sodasta.
Perinteisesti itkuvirsillä on kommunikoitu paitsi omalle yhteisölle myös tuonilmaisiin, eli jo edesmenneille sukulaisille.
– Tuonilmainen ei heti vastaa, vaikka siellä ollaankin kuulolla. Vastaukset tulevat unina tai enteinä. Sieltä voidaan myös tulla tervehtimään linnun tai perhosen muodossa.
Kuittisen mukaan itkuvirsien perinne ei ole katkennut. Hän uskoo, että karjalaisissa perheissä on edelleen ihmisiä, jotka taitavat tämän taidon. Toisaalta perinne on saanut nykymaailmassa uusia muotoja. Itkuvirsikurssit, joita Kuittinenkin on ohjannut, vetävät paljon väkeä.
– Toiset käyttävät niin sanottua hoitavaa itkua. Siinä itkulla hoidetaan omia murheita ja haetaan niihin helpotusta. Perinteisesti itkuvirret ovat olleet rituaali tai tapa olla yhteydessä esimerkiksi edeltä menneisiin sukulaisiin.
Kuittinen ammentaa itkuvirsistä vaikutteita omaan taiteeseensa. Hän esittää sekä perinteisiä itkuvirsiä että etsii itkuvirsistä vaikutteita omaan musiikkinsa.
– Vaikka taiteessani on paljon samoja elementtejä, koen senkin olevan eri asia kuin se, että itkuvirsiä esitetään oikeissa hautajaisissa.
Itkuvirsien esittäminen ei ole laulamista. Karjalaisessa perinteessä puhutaan äänellä itkemisestä. Toiset itkijät saattavat vuodattaa myös kyyneleitä itkuvirsiä esittäessään.
– Mutta se riippuu sekä itkijästä, tilanteesta että siitä, kuinka voimakas se liikuttumisen aste on. Toiset kyynelehtivät enemmän ja toiset vähemmän. Omasta kokemuksesta voin kertoa, että joskus vuodatan kyyneleitä hyvinkin vuolaasti ja toisinaan en.
Itkijän päätehtävä ei ole itkeä itse vaan saada kuulijansa itkemään. Kuittinen pitää sekä itsensä että kuulijan vuoksi kiinni omista rajoistaan eikä esitä itkuja liian henkilökohtaisista surunaiheistaan. Hän saattaa silti esittämisen hetkellä ajatella henkilökohtaisia asioita, jotka saavat tunteet pintaan.
– Tämä antaa yleisölle mahdollisuuden surra omia surujaan, mutta olla kuitenkin yhdessä surun äärellä.
Äänellä itkeminen on ollut naisten taito, jonka käytännössä jokainen karjalais- ja inkeriläisnainen on osannut.
– Toiset ovat olleet niissä etevämpiä kuin toiset. Tästä ei ole tehty mitään tutkimusta, mutta maalaisjärjellä ajattelen, että se liittyy karismaan ja siihen, kuka on valmis ottamaan sen roolin. Äänellä itkijältä vaaditaan sopivassa suhteessa sekä herkkyyttä että vahvuutta. Herkkyyttä siksi, että pystyy eläytymään tunteeseen ja vahvuutta jotta itkijä ei luhistu vaan jaksaa kannatella tilannetta.
Perinteisesti äänellä itkeminen ollut naisten tehtävä, mutta Kuittiselle ei itkijän sukupuolella ole merkitystä.
– Ja vaikka naiset ovat menneinä aikoina olleet itkujen esittäjiä, äänellä itkeminen on ollut miehille yhtä tärkeää kuin naisille, koska miehet ovat olleet läsnä niissä tilanteissa, joissa itkuvirsiä on esitetty.
Itkuilla on oma kielensä, joka on täynnä kielikuvia ja omia sanoja. Esimerkiks äiti on kallis naine kandajane.
– Itkuja ei itketä arkikielellä. Minulle on muodostunut myös omia tapoja ilmaista asioita. Jos minulle ole annettu mitään aikarajaa, en päätä etukäteen, millaiseksi itku muodostuu vaan se syntyy siinä hetkessä. Kun apeudun, sanat vain tulevat.
Apeutumisella tarkoitetaan suruun vaipumista, ja itkijän päätehtävä on Kuittisen mukaan saada kuulija myös apeutumaan. Nykymaailmassa korostetaan onnellisuutta ja menestymistä, joten puhe apeutumisesta voi tuntua vieraalta.
Surusta ja ahdistuksesta on tullut yksityistä. Toisaalta, tullut ja tullut. Jos nykypäivänä on välillä vaikea löytää tunteille sanoja, se on ollut mahdollisesti vielä vaikeampaa entisinä aikoina.
– Kun ei ole ollut tunnepuhetta, itkuvirret ovat olleet sosiaalisesti hyväksytty tapa ilmaista tunteita. Niillä on luotu tila näyttää surua.
Kuittinen on esittänyt itkuvirsiä konserttien lisäksi muun muassa taidenäyttelyn avajaisissa, mielenosoituksessa, parissa hautajaisissa ja kavereidensa häissä. Häitä ja itkuvirsiä voi olla vaikea yhdistää, jos ei tunne perinteitä. Naimisiin meno on merkinnyt etenkin morsiamelle omasta perheestä ja kodista luopumista. Hääpäivän aamuna morsiamen eli antilaan äiti on herättänyt tyttärensä itkuvirrellä.
– On sanonta, että jos ei itke omissa häissään, itkee loppuelämänsä.
Nykyisin häät eivät enää merkitse sen kummemmin morsiamelle kuin sulhasellekaan samanlaista eroa tai muutosta kuin ennen Tästä syystä Kuittisen esittämät itkutkin ovat olleet erilaisia kuin perinteiset hääitkut.
– Olen ottanut tiettyjä vapauksia. Nykyisin naimisiin mennään rakkaudesta, joten olen esittänyt hääparille onnitteluitkuja.
