Jokainen tietää, että omat lapset ovat parasta elämässä. Lapsi tervehdyttää tärkeysjärjestyksen ja kypsyttää raakileen täydeksi ihmiseksi, vanhemmaksi. Ilman lapsia itsestä puuttuisi jotakin. Todellako? Arkinen vanhemmuuspuhe vertailee. Sen mukaan lapseton ei voi elää yhtä hyvää elämää kuin vanhempi. Lapseton ei kasva isien ja äitien pään tasalle.
Mitä vastentahtoinen lapsettomuus on? Katselen aihetta parhaiten tuntemastani asemasta: lastenhuoneeni ovi ei auennut eikä aukea. Minusta ei tule vanhempaa raskauden eikä adoptio- tai sijaisvanhemmuuden kautta. Niin kävi, vaikken halunnut. Sanotaan, että lapsen kuolema on kaikkein kauheinta. Lapsettomuus on kuolema. Se on lopullinen, loputtomiin kertautuva menetys ja kaipaus. Näkymättömiä hautajaisia edeltää kuolleeksi julistamisen odotusaika. Vainaja puuttuu ja useimmiten saattoväki.
Lapsettomuuskertomuksissa jaetaan syitä. Joskus vapaaehtoisesti. Silti lapsettomalle lankeaa usein todistustaakka. Teitkö kaikkesi, rupesitko ajoissa, voisitko vielä yrittää? Kuulijan on vaikeampi hyväksyä menetyksen lopullisuutta kuin kertojan. Amatöörin adoptioneuvonta ja tapauskertomukset satavuotiaista saaroista satuttavat, koska lapseton tuntee mahdollisuuksiensa rajat. Neuvoja pakottaa vaikenemaan tai paljastamaan liikaa. Vanhemmuuden alkuun tarvitaan yleensä kaksi tahtoa. Kenties toista ei ole tai lapseton haluaa suojella toisen yksityisyyttä. Kenties valinnat ja suru eivät ole yhteisiä. Kenties tilanteeseen liittyy muodotonta häpeää. Suru peittyy selityksiin, ihminen hapertuu kuoreksi menetyksensä ympärille. Surunsa kätkevä voi särkyä.
Lapsettomuus ei ole tyhjää tilaa. Suru ottaa aikansa kirjaimellisesti. Toki kaikenlaisia menetyksiä väistellään. Lapsensa arkkua kantavaa ei kai silti kehoteta nauttimaan lisääntyneestä vapaa-ajasta. Muistokukkia laskeva joutuu harvoin todistamaan, ettei menetys ole hänen oma valintansa. Vanhaa äitiään saattavan tuskin oletetaan hoivaavan lohdukseen muita mummoja, mutta lapsetonta neuvotaan etsimään korvike korvaamattomalle.
Jokaisen elämä on todellista. Todellisuus ei katoa, vaikka toinen katsoisi sivuun. Peili ja omakuva kyllä sumenevat. En ole ihminen, josta puuttuu jotakin, vaan ihminen, jolta puuttuu jotakin. Toiveeni ei ole tyhjää tilaa, vaan jotakin olevaista minussa. Vanhemmuutta ja vanhemmuuden toivetta kantaa suurten trio. Toivo ja usko voivat kuolla, mutta rakkaus jää. Sillä voi tehdä jotakin, eikä sen tarvitse korvata mitään. Se on. Kaikki hyvä kasvaa siitä.
Elise Erämaa
