Itäkulman koulu kevätjuhlapäivän aamuna kylpee auringossa. Päivä on monin tavoin haikea, eikä yksistään alakoulutiensä päättäneiden kuudesluokkalaisten vuoksi. Tämä kevätjuhla jäi viimeiseksi meidän rakkaassa kyläkoulussa. Juhla-aamun lopussa, kun laulamme Näkemiin-laulua kuudesluokkalaisille, laulamme myös jäähyväiset meidän koululle.
Tämä koulu kätkee sisäänsä lukemattomia muistoja, elettyjä tarinoita, iloa, surua, elämää.
Muistan isäni tarinan siitä, miten oli joutunut jälki-istuntoon kavereiden kanssa ja kuinkas ollakaan, opettajan nukahdettua, olivat karanneet ikkunasta uusiin seikkailuihin.
Muistan oman kouluaikani monet tapahtumat ja tarinat. Muistan, miten koulun keittola oli meille turvasatama, pakopaikka, kun jokin asia harmitti. Ja keittolassa keittäjä, Liisa Nieminen, pelasti monesta pulasta.
Miten monet lapaset tai villasukat mahtoi vuosien varrella valmiiksi kutoa, kun oppilas oli pulassa kutimiensa kanssa. Muistan pihapelit, metsässä talvisin hiihdetyt lukemattomat tunnit. Äidillisen Tuulikki Vaajasaaren sekä tiukan ja hyvää opetusta antavan Arto Vaajasaaren.
Nyt menneinä vuosina olen saanut kokea kyläkoulun iloa omien lasteni kautta. Mikä onni meillä on ollutkaan, kun koulu on ollut aivan kodin vieressä. On ollut ilo katsoa, miten pienistä ekaluokkalaisista on kasvanut isoja kuudesluokkalaisia. On saanut olla läsnä lapsen tärkeissä päivissä, niin joulu- kuin kevätjuhlissa.
Koulun väki on ollut kuin osa perhettä. On opittu yhdessä, itketty, naurettu, otettu haparoivia askelia, juostu hullun lailla ja tärkeintä, aina on ollut olo, että on tullut kuulluksi, että olemme tässä yhdessä, vedämme yhtä köyttä.
Koulun pihapiiri on ollut täynnä elämää, ääniä. Syksyllä se hiljenee. Miten surullista.
Sanotaan, että jonkin arvoa ei ymmärrä ennen kuin sen menettää. Olen aina arvostanut tätä koulua, enkä koskaan ole pitänyt itsestään selvänä, mutta ihmismieli on siitä hassu, että, kun jotain menettää, sitä alkaa arvostamaan vielä enemmän. Niin huomaan itsekin tekevän, ja se tekee tästä surutyöstä vielä vaikeampaa.
Tunnen haikeutta ajaessani rakkaan kyläkouluni ohi. Mietin, meneekö se tunne jossain vaiheessa ohi. Koskaan ei kuitenkaan unohdu. Ylpeydellä katson vanhaa kouluani ja kiitän kaikista vuosista mitä se meitä palveli.
Terhi Riihiaho