”No hah hah!” , minä huudahdan ironisesti tekonauraen, eikä ääneni oikeasti helähdä hauskuutta, vaan kirahtelee kiukkua. Kello käy kohti aamukuutta, mikä onkin ihan hyvä kellonaika päivän ensimmäiselle hermohepulille.
Saan raivolaineet sisälläni laantumaan, käytän näissä tilanteissa hyviksi havaitsemiani harjoituksia. Tällä kertaa kuvittelen makaavani pehmeässä puuterilumessa ja tekeväni lumienkeliä. Toisinaan toimii paremmin, kun kuvittelen köllötteleväni sup-laudan päällä aaltojen keinutettavana, timantteina välkkyvän veden keskellä.
Mielikuvituslumienkelin tehtyäni vedän pari kertaa syvään henkeä, ja ihme tapahtuu taas kerran: ”Tästä tulee ihan hyvä päivä” , sanon, ja mikä tärkeintä, uskon sen.
Mutta kurkistetaanpa kiukun taakse palaamalla ajassa hieman taaksepäin. Selailin puhelimella uutistarjontaa aivan liian aikaisin ja aivan liian väsyneenä, kun silmiini osui otsikko: ”Jos haluaa elää pidempään, kannattaa harkita lemmikin ottamista”. Ja sitten minä hihkaisen ilmoille sen jo aiemmin mainitun mukanaurun.
”Kardemumman tuoksu muistuttaa minua maailman parhaita pullia leiponeesta mummostani.”
Olen nukkunut kahtena peräkkäisenä yönä törkeän huonosti koirakaksikkomme vuoksi ja otsikko kuulostaa suorastaan pilkalliselta. Tunnen itseni puolikuolleeksi, ja saldo on siis pikemminkin miinuksen puolella: lemmikki voi myös lyhentää elinikääsi.
Meillä koirat eivät onneksi usein valvota, mutta kuten elämässä on tapana, kaikenlaista sattuu ja tapahtuu. Sitten toisinaan sattuu ja tapahtuu peräkkäisinä öinä, ja kun siihen kakkuun kasataan päälle vielä mehevä kerros yleistä huonosti nukkumista, niin lopputulema on paha kakku kiukkukuorrutuksella.
Kyseisen aamun väsymyksen syynä oli koiran öinen kärpäsjahti. Koira bongasi päämäärättömästi huoneesta toiseen lennelleen kärpäsen surinan jostakin, mistä itse en sitä tavoittanut. Välillä koiruus teki äkkinäisiä ryntäilyjä ja jopa haukkasi ilmaa hampaat louskuen, aivan kuin olisi sarjatulta ammuttu.
Kun aivan liian väsyneenä nousin ylös, kaivautui hyvin väsyneeltä vaikuttanut koira peiton alle. Siellä se pysyikin edes aamupissalla käymättä yli puoleen päivään – kivat sille!
Ärtymyksen liennyttyä käyn kurkistamassa koiraa peiton alla. Sen häntä alkaa vispata ja silmät tuikkivat jälleennäkemisen riemua. Puhelen sille lempeästi ja jätän sen kuittaamaan univelkaansa.
Itse sen sijaan juon kupillisen maitokahvia, jonka seassa on erityishetkiin sopivaa taikapölyä, kardemummaa. Kikka on edesmenneeltä äidiltäni opittu, ja kardemumman tuoksu muistuttaa minua maailman parhaita pullia leiponeesta mummostani.
Nautin kahvia kaikessa rauhassa, ja aamuinen raivohetkeni alkaa jo naurattaa. Sitten alan univelan repimillä aivoillani pohtia, mistä kirjoittaisin hommalistallani olevan kolumnin.
Sormet asettuvat kotoisasti näppäimistölle, ja huomaan, miten huoneeseen on asettunut ihana kardemumman tuoksu. Siitä tuli sittenkin ihan hyvä päivä.
Solina Saarikoski
Kirjoittaja on Laitilan Sanomien toimittaja, joka rakastaa rauhallisia aamukahvihetkiä.