Lumi sataa suoraan huoneisiin
silkkitäkkiin ja silmiin
Kattona tähdetön taivas
puistona revitty maa
Raunioista nousee savu
kuuluu huuto ja valitus
Uutiskuvassa lapsi ilman lapasia
mustaa lunta ja kaatuneita seiniä
Ympärillä tuho ja lohduttomuus
Sydämissä toivo
Laitilalainen Sirkku Anttila-Jalo näki uutispätkän ukrainalaislapsista, jotka leikkivät paljain käsin mustuneella lumella ja heidän ympärillään oli lohduton, sodan raunioittama maisema. Siitä syntyi yllä oleva runo, joka sisältyy hänen keväällä julkaistuun toiseen runokokoelmaansa Hiekkapaperipyyhe.
Anttila-Jalon ensimmäinen runoteos näki päivänvalon pari vuotta aiemmin.
– Nyt näen sen enemmän terapiakirjanani, sillä siihen purkautui erityisesti kroonisen suolistosairauteni aiheuttaman kivun nostattamat tunteet ja kokemukset.
Toinen kokoelma on hallitumpi, aiheistoltaan monipuolisempi ja ylipäänsä yleispätevämpi runoteos.
– Tässä on selvästi ammennettavaa muillekin, tekstit ovat runollisempia, hän kuvailee.
VAIKKA Anttila-Jalo hieman harmittelee ensimmäisen kokoelman julkaisua, hän myöntää, että ilman sitä olisi tuskin tuoreintakaan runoteosta.
– Ensimmäinen oli sellainen, joka piti saada itsestä ulos.
Pikkutytöstä saakka runoja kirjoittanut Sirkku Anttila-Jalo luonnehtii lyhyttä ilmaisumuotoa itselleen tyypilliseksi.
– Olen ihminen, joka ei pidä keskeneräisyydestä. Yksi runo on jo oma kokonaisuutensa ja vaikka sen valmiiksi saaminen voi viedä aikaa, niin kyllä se valmistuu kuitenkin suhteellisen nopeasti verrattuna vaikkapa novelliin tai romaaniin, hän naurahtaa.
Hänellä on käden ulottuvilla lähes aina muistikirja, johon hän kirjoittaa sanoja, ajatuksia, runon pätkiä. Niitä hän hauduttelee runoiksi joko mielessään tai paperilla.
Hän myös kirjoittaa päiväkirjaa joka päivä.
ANTTILA-JALO havainnoi tarkasti ympäristöään ja reagoi voimakkaasti näkemäänsä ja kokemaansa.
– Joskus tuntuu, että tunnen liiankin voimakkaasti. Koen, että minulla on erityisherkkyyden piirteitä. Itseni on helpompi päästää asioista irti, kun kirjoitan.
Kun esimerkiksi uutisten sotakuvat piinaavat, kirjoittaminen hellittää ahdistusta.
Toisaalta häneen vaikuttavat voimakkaasti myös vuodenajat, luonnon kauneus, siis ihan tavallisen elämän ilot ja surut.
– Ehkä minulla on kyky nähdä ihan arkisetkin asiat isoina.
JOS YKSI Anttila-Jalon voimavara on kyky purkaa kokemansa ja tuntemansa sanoiksi, toinen on varmasti toivo, usko hyvään kauheuksienkin keskellä.
Ja kolmas voimavara on ehdottomasti huumori. Arkielämän huumori pilkistelee esimerkiksi tässä eräästä runosta napatussa katkelmassa:
Pohjoistuuli
keinuttaa pyykkinaruja
kalsarit heiluttavat naapurille
KROONINEN suolistosairaus on opettanut Anttila-Jalolle, että omaan elämäänsä voi vaikuttaa vain tietyissä määrin. Toisinaan päivät ovat vaikeita, pahimmillaan makaamista sikiöasennossa kivun riepotellessa kehoa.
– Vaikka mitä tekisi niin sanotusti oikein, niin välillä elämääni liittyvät ihan karmeat kivut.
Se tarkoittaa esimerkiksi sitä, ettei voi seistä, kävellä tai istua – saatikka poistua kotoa.
– Koti onkin minulle todella tärkeä paikka, sellainen turvasatama.
HUHTIKUUSSA pari päivää runoteoksen julkaisun jälkeen hän suuntasi tuttuun ja toiseen itselleen tärkeään paikkaan, Valamon luostariin.
– Vietän siellä pari viikkoa vuodessa, mieluiten turistisesongin ulkopuolella. Nytkin olin ajoittain ainoa talon ulkopuolinen asukas ja se oli upeaa.
Vaikka runoteoksen valmistumisen jälkeen mieli oli tyhjä ja kaoottinenkin, syntyi Valamon rauhassa hänen itsensäkin suureksi hämmästykseksi uusia runoja.
– Hiljaisuus ja luonto ovat minulle todella tärkeitä asioita. Vuodenajoista syksy on itselleni mieluisin, rakastan myrskyjä. Mutta toisaalta on sekin aivan mieletöntä, kun keväällä mustarastas alkaa laulaa, hän huokaisee.
LAITILASSA hän on asunut jo parisenkymmentä vuotta.
– Mieheni on täältä kotoisin ja asetuimme tänne aikoinaan töiden vuoksi.
Missään hän ei ole asunut niin pitkää aikaa kuin pariskunnan nykyisessä kodissa Kaukolantien varrella.
– Tämä on meidän näköinen koti ja tänne mahtuu runsaasti tavaraa, hän naurahtaa.
Kodin piharakennuksessa onkin jokakesäinen kirpputori, jotta kertyvää tavaraa saadaan talosta myös kiertoon.
– Vaikka nautin rauhasta, hiljaisuudesta ja yksinolostakin, niin olen kuitenkin sosiaalinen. Kirppiksen pito on siksi todella mieluista.
SYKSYN myötä hän alkaa taas keskittyä kirjoittamiseen, ja pimeään vuoden aikaan tekstejä eniten syntyykin. Syksyllä lienee taas aika ilmoittautua kansalaisopiston kirjoittajapiiriin, joka on tarjonnut antoisia hetkiä.
– On aivan mahtavaa, että se on etänä, niin voin osallistua kirjoittajapiiriin sellaisenakin päivänä, jolloin en olisi voinniltani kotoalähtemiskunnossa, hän iloitsee.
Alakulo uhkaa, kun raastava kipu riepottelee aika ajoin, eikä paranemisesta ole tietoa.
– Vaikka välillä ottaa kovillekin, niin olen kuitenkin oppinut suhtautumaan tilanteeseeni myös tietynlaisella lempeydellä. Ja apunani on myös musta huumori.
Sama pätee elämään yleisemminkin, asenne vaikuttaa paljon.
Aurinko loimottaa likaisen ikkunan lävitse
esittelee pölyt ja pullanmurut
Kaapinovissa kiiltävät sormenjäljet
tuijottavat ilkkuvasti
Luulin muistavani lähestyvässä keväässä kauneutta
iän karttuessa muistikin hapertuu
Vaihdan silmälasit aurinkolaseihin
KIRJOITTAMINEN on lapsesta saakka ollut Sirkku Anttila-Jalolle tärkeää.
– Ei meillä lapsuudenkodissa kukaan muu kirjoittanut, se oli sellainen mun oma juttu. Mutta kotonani luettiin paljon ja sen omaksuin itsekin. Muistan, miten ihanaa oli, kun sain 6-vuotiaana kirjastokortin. Rakastan kirjastoja.
Lukeminen on edelleen hänelle tärkeää.
– Pidän lukemista tärkeänä, ja olen esimerkiksi lapsilleni lukenut paljon. Täällä kotonakin kirjapinoja on kaikkialla.
Lukeminen, pohdiskelu, kirjoittaminen – niiden kaikkien Sirkku Anttila-Jalo kokee tekevän elämästä antoisampaa, syvempää.
Rastas repii hiljaisuuden
muruiksi pientareelle
jotta janoiset saisivat syödäkseen
Kursivoidut kohdat ovat lainauksia Sirkku Anttila-Jalon teoksesta Hiekkapaperipyyhe.