– En minä tiedä elämästä mitään, Eino Lehtisaari sanoo ja hänen kasvoilleen nousee hymy, joka tanssii niin suupielissä kuin silmissäkin. Hän näyttää vilpittömältä ja kun sanojen vakuutena on 100 vuotta ja 5 päivää elettyä elämää, niin onhan sanoissa melkoisesti painoarvoa. Vaikka kieltämättä mieleen hiipii epäilys, josko hän sittenkin jekuttaa puolet nuorempaa kuulijaansa, antaa rivien välissä viestin, että jokainen ottakoon itse selvää.
– Paljon ja monenlaisia elämässäni on kyllä tapahtunut, hän sitten jatkaa oltuaan hetken mietteissään, ehkä tehtyään pikaisen katsauksen menneisiin.
ROVASTI Eino Lehtisaari on tällä hetkellä Suomen kirkon vanhin pappi. Hän täytti 21. elokuuta 100 vuotta.
Laitilan Terveyskotiin Lehtisaari muutti viime tammikuussa Huittisista, jossa hänellä on edelleen koti. Siellä kuukausittaisilla käynneillä hänet tervetulleeksi toivottavat eletyn elämän tuttuus, muistot ja tärkeät asiat, kuten taide ja kirjat.
– Laitilassa on oikein hyvä olla, mutta on valtavan arvokasta päästä käymään Huittisissakin kodissa, sanoo viime vuonna leskeksi jäänyt Lehtisaari.
LAITILA on hänestä tuntunut kotoisalta monenkin seikan ansiosta. Ensinnäkin hän kokee saavansa Terveyskodissa osakseen hyvää huolenpitoa ja turvaa, toisekseen aivan uuden kodin vieressä sijaitsee kirkko.
Sitten on kolmaskin kotiutumista edesauttanut asia: hänellä on Laitilassa ihastus. Ihastuksen nimi on Sirppujoki.
– Joet ovat olleet merkityksellisiä elämässäni. Olen syntynyt talossa, joka sijaitsi Loimijoen rannalla. Loimijoki alkaa Forssan ja Tammelan tuntumasta, eli alueelta, jonne ovat levittäytyneet läheiseni, eli kolme lastani lapsineen ja lapsenlapsineen. Ja sitten on tietysti Kokemäenjoki, joka virtaa Huittisten kautta.
”Ihmisen ei pitäisi pyrkiä olemaan kovasti esillä ja tekemään itsestään numeroa.”
ELÄMÄNSÄ tärkeimmäksi asiaksi Lehtisaari nostaa sen, että meni sodan jälkeen Niinisalon sisäoppilaitokseen. Varuskunnan tiloissa toimineessa sisäoppilaitoksessa sodasta kotiutuneet saattoivat jatkaa sodan vuoksi keskeytynyttä lukiotaan nopeutetussa aikataulussa. Kolme luokkaa suoritettiin vain 9 kuukaudessa.
– Siellä osa pojista piti raamattupiiriä, jossa rukoiltiin ja laulettiin virsiä. Menin siihen mukaan ja se oli todella syvällinen kokemus, löysin Jeesuksen Kristuksen.
Sen myötä löytyi elämälle suunta: hän päätti mennä yliopistoon lukemaan teologiaa.
– Läpäisin ylioppilaskirjoitukset hyvin vaatimattomin arvosanoin, mutta silloin käytäntö oli sellainen, että ylioppilaat saivat vain valita, mitä yliopistossa halusivat opiskella. Olen äärimmäisen kiitollinen valtiolle mahdollisuudesta kouluttautua.
Papiksi Lehtisaari vihittiin vuonna 1951. Samana vuonna alkoi työ Huittisten seurakunnassa, paikkakunnalla, johon hän vuosikymmeniä myöhemmin 1990-luvun lopussa palasi ja kotiutui toisen vaimonsa kanssa jo eläkkeelle jäätyään.
”Välillä on ollut hyvin raskastakin, koska tapojani ei aina ole hyväksytty.”
TERVEYSKODIN huoneeseensa Lehtisaari on tuonut kodistaan Huittisista tärkeitä asioita. Niistä tärkeimmät ovat ikonit, jotka on sommiteltu seinälle niin, että ne näkee sängystä.
– Kuulun kristittyihin, jotka rakastavat sakramentteja. Tärkeitä ovat pyhä kaste ja pyhä ehtoollinen sekä ripittäytyminen sielunhoitajalle.
HÄN korostaa myös esimerkiksi hyvien suhteiden merkitystä niin ortodoksiseen kuin roomalaiskatoliseen kirkkoon.
Hän kuvaa olevansa korkeakirkollinen konservatiivi. Korkeakirkollisuus korostaa kirkon – ja varsinkin ehtoollisjumalanpalveluksen – traditiota, pappisvirkaa ja sakramentteja. Kirkon liberalisoitumiseen korkeakirkollinen liike on suhtautunut kriittisesti.
Hän sanoo olevansa kiitollinen siitäkin, että sai työskennellä pienissä seurakunnissa.
– Vaikka on välillä ollut hyvin raskastakin, koska tapojani ei aina ole hyväksytty, hän sanoo ja kertoo, että esimerkiksi itsensä siunaaminen ristinmerkillä oli aikoinaan joillekin kova pala purtavaksi.
– Sain osakseni valtavasti moitteita ja paheksuntaa.
”Kuulun kristittyihin, jotka rakastavat sakramentteja.”
LEHTISAARI lukee paljon, ja toisinaan jokin luettu ajatus tulee kirjoitettua ylös perusteellisempaa pohdiskelua varten. Sellainen on esimerkiksi 1400-luvulla eläneen munkki Tuomas Kempiläisen käsitys siitä, mitä ihmisen pitäisi rakastaa. Lehtisaari etsii muistivihostaan itseensä vaikutuksen tehneen ajatuksen:
– Kempiläinen on kirjoittanut, että ihmisen tulisi rakastaa tuntemattomuutta ja mitättömän mainetta. Moni tosin tuntuu rakastavan juuri päinvastaisia asioita, hän hymähtää ja avaa pyynnöstä oman käsityksensä siitä, mitä Kempiläinen on rakkaus-käsityksellään tarkoittanut.
– Että ihmisen ei pitäisi pyrkiä olemaan kovasti esillä ja tekemään itsestään numeroa. Sellaista äärimmäistä nöyryyttä, vaikka nöyryys onkin vähän väärä sana.
Mutta ei Lehtisaari niin ajattele, että ihmisen pitäisi esimerkiksi tukahduttaa omat haaveensa tai pyrkimyksensä vaikuttaa asioihin.
– Vaan että olisi hyvä miettiä, miten itse toimii, miten suhtautuu muihin ihmisiin ja miten omaa elämäänsä elää.