Eija Eskola-Buri
Idea tarinallisesta tietokirjasta syntyi vuosi sitten ja nyt Pirkko Varjo valmistautuu esittelemään teostaan Helsingin Kirjamessuilla
Olenko täysin hassu, kun näin täti-ikäisenä vielä harrastan ratsastusta? Näin entinen hevostyttö, kuusikymppinen Pirkko Varjo mietiskeli usein hevostalleilla, joissa tunsi olevansa aina vanhin porukassa.
Ajatus kalvoi hänen mieltään niin paljon, että hän päätti viime syksynä hakea asiasta tietoa sieltä, mistä on aina tottunut löytämään vastauksia: kirjoista.
Pettymys oli melkoinen, kun hänelle paljastui, että aiheesta ei löytynyt kirjaston hyllyistä yhtäkään teosta.
– Ajattelin, että jospa sitten itse kirjoittaisin sellaisen kirjan, hän kertoo.
Asiat etenivät nopeasti. Tammikuussa Varjo allekirjoitti sopimuksen Readme.fi -kustantamon kanssa. Nyt syyskuussa reilun puolen vuoden työrupeama on valmis, kirja on ilmestynyt painosta ja tekijä on kutsuttu kertomaan siitä Helsingin kirjamessuille lokakuussa.
Kirja sai nimekseen Tätiratsastajan tarinoita. Se on suunnattu paitsi ikänsä ratsastaneille myös keski-iän kypsemmällä puolella aloittaneille.
Kirjasta löytyy asiantuntijoiden näkemyksiä ratsastukseen liittyvistä turvallisuusasioista, ratsastuspelosta ja siitä voiko ylipainoisena tai lonkkaleikkauksen jälkeen ratsastaa.
– He antavat myös vinkkejä ratsastuspelon voittamisesta ja siitä, millainen liikunta tukee lajin harrastamista.
Varjo haastatteli eri puolilla Suomea – myös hänen omalla kotiseudullaan Laitilassa – asuvia yli viisikymppisiä ratsastuksen harrastajia.
– Vanhin haasteltava on 91-vuotias Hildur Hagelberg, joka ratsastaa edelleen, hän kertoo.
Tätiratsastajien lisäksi mukaan mahtui myös kahden ikääntyneemmän hevosmiehen ajatuksia lajista. Asiantuntijat antavat vinkkejä muun muassa ratsastuspelon voittamisesta ja siitä, millainen liikunta tukee lajin harrastamista.
Varjon rakkaus hevosiin alkoi pienenä tyttönä, mutta ratsastusharrastus oli vuosia tauolla ennen kuin hän aloitti sen uudelleen vähän alle viisikymppisenä. Kirjan kirjoittaminen merkitsi Varjolle matkaa omaan lapsuuteen ja hän kertoo siinä myös omista ratsastukseen ja tallielämän liittyvistä kokemuksistaan, niin hyvistä kuin huonoistakin.
– Nuorten tyttöjen suhde hevosiin on usein hyvin omistava. Toisten ratsastuksen ruotiminen ja vertailu on joskus julmaa ja kiusaamista valitettavasti esiintyy.
Hevostyttöyteen liittyi hänen lapsuudessaan äärimmilleen viety reippauden vaatimus eikä se ole vierasta nykyäänkään. Hänelle oli huojentavaa nyt aikuisena oivaltaa, että monet lajin harrastajat tuntevat ratsastukseen liittyviä pelkoja.
– Luulin tähän asti, että olin maailman ainoa pelkääjä. Lapsenakaan en uskaltanut edes päiväkirjalle tunnustaa peloistani, hän sanoo.
Nyt hän haluaa välittää kaikille ratsastuksen aloittaville ja miksei muillekin yhden pätevän neuvon: Ole rohkea, jopa niin rohkea, että sanot, jos pelottaa.
Ratsastus on kallis laji ja hän on kiitollinen, että sai työläisperheen lapsena aloittaa ratsastustunnit aikoinaan Artukaisissa. Nyt hän kuljettaa aina mielellään lastenlapsiaan ratsastustunneille.
– Minulla ei ole ollut mahdollisuutta hankkia omaa hevosta, vaikka olen siitä paljon haaveillut. Ehkä se on ollut hyväkin, sillä se olisi ollut hyvin sitovaa ja sen lisäksi vienyt kaiken ajan ja rahat, hän sanoo.
Hevonen on Varjon ratsastusharrastuksen keskiössä ja hänen lempiaiheensa on eläinten hyvä kohtelu.
– Eläimillä on henkiset ja fyysiset tunteet, kuten ihmisilläkin. Mikä oikeus meillä ihmisillä on hyväksikäyttää ja tappaa eläimiä, hän kysyy.
Kusnin kylässä peltojen ja metsän keskellä asuvalle freetoimittajalle hevoset, koirat ja kirjoittaminen ovat elämäntapa. Seuraava kirja on jo tekeillä ja se kertoo koirista.
Yksi sen innoittajista on Kerttu, vuoden ikäinen länsigöötanmaanpystykorva. Uusi perheenjäsen on hänen mielestään tietysti maailman ihanin koira. Hän kuvailee uutta perheenjäsentä rakkaaksi pikku pötkyläksi, joka tuo iloa jokaiseen päivään.
– Minulla on ollut aikuisena melkein aina koira. Koiraton koti on minulle kolkko ja tyhjä, hän kuvailee.
Tänä vuonna Varjolle avautui mahdollisuus toteuttaa hevosharrastustaan kotinsa lähellä sijaitsevalla Vuohenmaan tilalla. Hänen tehtävänsä on siellä auttaa tallitöissä sekä 20-vuotiaan Line-hevosen liikuttamisessa.
Hevostyttönä hänen haaveena oli saada hevosesta ystävä, ja se sama toive elää hänessä edelleenkin. Hän paljastaa olevansa nyt ehkä lähimpänä lapsuuden unelmaansa kuin koskaan ennen saadessaan puuhailla yhdessä hevosen kanssa.
Lineä Varjo kuvaa vakaaksi ja hieman itsepäiseksi hevoseksi, joka suhtautuu asioihin tyynen rauhallisesti. Heidän temperamenttinsa sopivat mainiosti yhteen.
– Olen aina haaveillut sellaisesta suhteesta, jossa hevonen ilahtuu kun näkee minut.
Toiveikkuus ei ole tuulesta temmattua.
– Line ei ainakaan mene minua karkuun, tätiratsastaja hymyilee.
Pirkko Varjo kertoo teoksestaan Laitilan kirjastossa maanantaina 30.9. kello 17.30. ja Helsingin kirjamessujen lavalla 26.10. kello 17.
