Muistan varmasti niin kauan kuin minussa ymmärryksen itu hivenenkin vihertää, millaista oli astua ensimmäistä kertaa taloon, joka on ollut kotini yli 20 vuotta. Silloin Laitilan vanha kanttorila oli tosin vielä kaupungin omistuksessa, ja kun minä kävin talossa, sinne suunniteltiin muistaakseni joulumyyjäisiä.
Vaikka moni asia oli talossa rempallaan, en ole unohtanut, miten lumoavasti valo siivilöityi ikkunoista huoneisiin ja miten talo tuntui huokuvan historiaa ja tunnelmaa. Sen mansardikatto, puiset peiliovet, ruutuikkunat, lukuisat kakluunit ja pihan isot puut saivat huokailemaan: mikä kaunotar tämä talo onkaan!
Se oli ehdottomasti rakkautta ensi silmäyksellä. Selitin ihmisille, että voisin laittaa talosta kuvan lehteen ja sen oheen tekstin: ”Ostetaan kuvan kaltainen talo”. Tuntuikin lähes kohtalonomaiselta ihmeeltä, että lopulta päädyimme talon omistajiksi. Puolisoa nauratti, kun olin jo ennen kaupan vahvistumista ruokkinut toivoani hankkimalla Vainion Ullalta Sisustus Ulpukasta ihanat rustiikkiset kynttilänjalat, joiden selitin sopivan aivan täydellisesti vanhan kanttorilan tunnelmaan.
Tiedän, että moni piti kanttorilaa purkukuntoisena rötiskönä, kauhisteli, kun seinäpintaa avattiin ja laudoituksen alta vaihdettiin alimpia hirsiä, kavahti hilseillyttä maalia tai rumasti repsottavia kuistin kaiteita. Ammattilainen vakuutti, että se kaikki on vain pintaa ja korjattavissa. Ja voi pojat, kyllä me korjattiinkin.
Mutta onneksi uskallettiin, olen monta kertaa ajatellut. Tämä on ollut ihanin koti ikinä – ei koti isolla koolla, vaan isolla sydämellä.
”Ja vatupassi nauraa kihertää, kun sen painaa vasten talon aikaa nähneitä kupeita.”
Eihän talo toki täydellinen ole, kaikkea muuta! Sen ikkunoista vetää, erilaisten kunnostamistöiden tekemisestä on pidettävä huoli ja villasukat tai tohvelit ovat tarpeen talviviiman aikana. Kuraeteistä ei ole, lattiat narisevat ja vatupassi nauraa kihertää, kun sen painaa vasten talon aikaa nähneitä kupeita. Joku ei todellakaan sietäisi kaikkea tätä, vaikka koti olisi ulkomuodoiltaan omaan silmään kuinka nätti tahansa.
Mutta minä annan sille paljon anteeksi sen viehättävyyden, historian, toimivuuden ja sijainnin vuoksi. Ja iän, herranen aika! Onhan se käsittämätöntä, että ensi vuonna vietetään Laitilan vanhan kanttorilan 100-vuotisjuhlia.
Pari vuotta sitten mieleen hiipi ensimmäistä kertaa ajatus muuttamisesta. Sitä seurasivat ahdistavat ja vähän huvittavatkin unet, joissa esimerkiksi kuljin talon ohi ja harmittelin uusien asukkaiden ripustaneen sen ikkunoihin mielestäni aivan vääränlaiset verhot.
Olen siis jo jonkin aikaa käsitellyt luopumiseen liittyviä tunteita (ja siihen liittyneet unetkin ovat loppuneet!), vaikken tiedä, eroavatko tiemme vielä pitkään aikaan. Tosiasia kuitenkin on, että muutaman vuoden kuluttua tämä ihana talo saattaa uudessa elämäntilanteessamme olla tuleviin tarpeisiimme sekä aivan liian iso että sijaita väärässä paikassa.
Olen varma, että ihmiselle on olemassa monia oikeita koteja. Eikä koti missään nimessä ole omaa silmää miellyttävät seinät, vaan paljon enemmän. Hartaasti toivon, että tämä talo saa aikanaan meidän jälkeemme uudet asukkaat, jotka hekin näkevät sen arvon. Asukkaat, joiden rinnassa vuosienkin jälkeen Kirkkotieltä talon pihaan kurvatessa läikähtää lämpö ja huulilta karkaa lähes yllättynyt toteamus, että hyvänen aika, onpa se kaunis. Koti isolla sydämellä.
Solina Saarikoski
Kirjoittaja on Laitilan Sanomien toimittaja