Kun Venäjällä syntynyt Shelma pelastettiin Viipurin kaupungin kaduilta koiratarhalle noin puolen vuoden ikäisenä, se oli surkean laiha ja kovan elämän kuluttama. Olemus kieli, että nuori narttukoira oli maksanut kovaa hintaa elämästään katukoirana muiden katukoirien joukossa.
Eikä Shelman elämä koiratarhallakaan mitään helppoa ollut.
– Siellä oltiin täysin säiden armoilla, ja kun Shelma on sellainen arka, niin muut tarhan koirat häynivät sitä. Olen nähnyt tarhalta pari videota Shelmasta ja kyllä niiden katsominen riipii sydäntä aika lailla, myöntää laitilalainen Tarja Kangasniemi.
Shelmasta tuli hänen koiransa alkuvuodesta 2018. Kaksikko on kulkenut yhdessä pitkän ja tunteikkaan tien.
VAIKEA alku on jättänyt Shelmaan jälkensä, vaikka Tarja on pannut sydämensä, aikansa ja osaamisensa peliin auttaakseen Shelman kiinni hyvään koiranelämään.
Katukoiralla pitää olla omat selviytymiskeinonsa; yhdellä se on raju käytös, toisella alistumisalttius, kolmannella jotakin muuta. Kun kohtasin Shelman oman koirani kanssa hiljattain ensimmäistä kertaa eräänä ihan tavallisena torstaina, tajusin nopeasti sen selviytymiskeinon.
Oman koirani osoittaessa kiinnostusta liian innokkaasti, Shelma käänsi rintamalinjansa pois päin ja pystyin melkein kuvittelemaan, miten se mielessään katseli taivaalle ja vihelteli kuin se elokuvien hahmo, joka esittää, ettei häntä oikeastaan ole olemassakaan.
Näkymättömäksi tekeytymällä kiltti ja kekseliäs Shelma oli siis pärjännyt katukoirien joukossa hengissä.
LAITILAAN Shelma tuli Viipurin Koirat ry:n auttamana. Ensin se vietti aikaa Suomessa yhdistyksen hyväksymässä sijaiskodissa, josta Tarja kävi puolisonsa kanssa sen hakemassa.
– Jokainen voi kuvitella, mitkä ovat ensin kadulla ja sitten isolla koiratarhalla eläneen koiran peruskokemukset elämästä. Kaikki niin sanottu normaali, ihan sisällä olemisesta lähtien, oli sille täysin epänormaalia.
Ensimmäiset viikot Shelma, kutsumanimeltään Semppu, viettikin kolomaisessa tilassa keittiön pöydän alla. Vain siellä se söi ja nukkui – ja sieltä käsin se tarkkaili arkana uuden perheensä elämää.
– Sitten yhtenä iltana telkkaria katsoessani näin sivusilmällä, miten se hiipi olohuoneeseen. Yritin olla tekemättä asiasta sen isompaa meteliä, mutta kyllähän se oli valtava luottamuksen osoitus ja iso asia, Tarja muistelee ja liikuttuu läpimurron hetkestä kertoessaan.
PIKKUHILJAA, askel kerrallaan, alkoi arki rullaamaan.
– Kun uusia tilanteita tuli eteen, oli vain katsottava, miten Semppu niihin reagoi. Isompia traumoja sillä ei onneksi ole vaikeista Venäjän vuosista jäänyt.
Shelma on totutellut perhe-elämän ihanuuksiin ajan kanssa, luottamuksen karttuessa.
– Nykyäänhän Shelma siis nukkuu ihmisten vieressä sängyssä ja pitää kotiaan täysin omana reviirinään, koska haukkuu pihaan tulijat. Mutta aikansa kaikki on toki kestänyt, Tarja myöntää ja jatkaa:
– Jos olisin etukäteen tiennyt, miten koville kaikki ottaa, niin en tiedä, olisinko tähän ryhtynyt. Oli niin sydäntä särkevää, kun koira ei alkuun luottanut ihmisiin yhtään. Toisaalta on ollut valtavan palkitsevaa voittaa epäluuloisen ja kovia kokeneen koiran luottamus.
KUN NYT kohtaan Shelman toisen kerran, olemme metsässä. Se tutkii uteliaana ja rohkeasti paikkoja, jolkottelee hetken jonkun hajun perässä, mutta hakee Tarjaan kontaktia ja pienestäkin vihellyksestä palaa tämän luokse iloisena. Mistään ei voisi päätellä, miten rankka alku Shelman elämällä on ollut.
Ja onhan se saanut elää turvallista ja rakkaudentäyteistä elämää jo reilun kuuden vuoden ajan. Aika ja huolenpito parantavat koirankin haavoja.
Shelman sosiaalistamisessa merkittävänä apuna ovat olleet Tarjan työyhteisöt.
– Pidin Semppua mukanani töissä jonkin verran jo Laitilassa työskennellessäni. Ja kun siirryin Attendolle Uuteenkaupunkiin, niin silloinen pomoni ehdotti, että Semppu tulisi töihin mukaan.
Sittemmin Tarja ja Shelma ovat siirtyneet Uudessakaupungissa Attendon toiseen hoivayksikköön, jossa työarkea on jatkunut jo useamman vuoden ajan. Tavallisesti Shelma on Tarjan mukana töissä.
– Yhtään kielteistä kommenttia ei ole tullut, päinvastoin. Työkaverit, asukkaat ja heidän omaisensa ovat koirakaverista hyvillään.
TARJA kertoo, että esimerkiksi moni muistisairas kokee eläimen läheisyyden hyvin miellyttävänä ja turvallisena.
– Meillä on koettu asukkaiden ja Shelman välisiä aivan ihania kohtaamisia.
Shelma onkin pidetty halikaveri, jota paijataan tai jonka puuhia vain seuraillaan.
– Virallinen hoivakoira Semppu ei ole, mutta on työpaikkani teettänyt sille oman työasunkin, Tarja kertoo nauraen.
Työasu on sininen liivi, jossa on Attendon logo ja Shelman nimi. Sitä käytetään silloin tällöin erityistapauksissa, kuten juhlapäivinä.
SHELMA on sopeutunut luontevaksi osaksi hoivakodin arkea sekä totuttelemalla että hyvällä tuella. Sama pätee muuhunkin elämään, sillä Tarja touhuaa Shelman kanssa kaikenlaista.
Hän on koiraihminen henkeen ja vereen, eikä Shelma ole suinkaan hänen ensimmäinen koiransa.
– En osaa edes sanoa, miksi koirat ovat vieneet sydämeni. Kaltoinkohdelluilla koirilla on vieläpä aivan erityinen paikka sydämessäni, on ollut ihan lapsesta saakka, hän kertoo ja jatkaa:
– Muistan tuoneeni lapsena kotiin koiria, joiden tulkitsin olevan hylättyjä tai huonosti kohdeltuja. Ja sitten tietysti kiukkusin isälle, joka kielsi pitämästä jokaista löytämääni koiraa meillä, hän pukahtaa tavalla, jolla osoittaa ymmärtämystä sekä nuorelle itselleen että isälleen.
Niinpä Tarja oppi jo lapsena, ettei hän voi kaikkia kaltoinkohdeltuja koiria pelastaa. Mutta tämän yhden hän pelasti.