”…ja pani hänet seimeen, koska heille ei ollut sijaa majatalossa.” Ikävä yllätys Betlehemin kaupunkiin saapuneille rasittavan matkan jälkeen, ja erityisesti sille nuorelle naiselle, joka oli viimeisillään. Mutta minkäpä majatalon isäntäväki tilanteelle mahtoi, täynnä mikä täynnä. Varmaan he tekivät parhaansa ja majoittivat tulijat ulkorakennukseen, joka luultavasti toimi myös karjasuojana. ”Seimi” lienee ollut kiviseinään koverrettu eläinten syöttökaukalo.
1950-luvulla herätti huomiota tunnetun pilapiirtäjän Kari Suomalaisen Helsingin Sanomissa julkaistu piirros ”Kuokkavieras syntymäpäiväjuhlassaan”. Siinä Kristus-hahmo – ronskiotteisen pilapiirtäjän hyvin aralla kädellä muotoilema – seistä kyhjöttää helsinkiläisen jouluvalaistun kadun varrella ohikulkevien tungeksiessa ostoksineen seisojaa kummeksuen ja vähän ärtyneinäkin vilkaisten. Kuva ei varmaankaan ole menettänyt ajankohtaisuuttaan. Tuntuu todella siltä, että päähenkilöllä on yhä vähemmän ja vähemmän sijaa nykysuomalaisessa joulunvietossa.
Mutta vielä sentään sijaakin löytyy. Joka jouluaatto kuullaan edelleen Suomen vanhasta pääkaupungista: ”Huomenna, jos Jumala suo, on meidän Herramme ja Vapahtajamme armorikas syntymäjuhla”. Ja sen vaikutelman tuhansista paikalla olijoista saa, että ainakin sillä hetkellä päivänsankaria tervehditään ”asiaankuuluvalla hartaudella”.
Tekee mieli viitata kahteen ulottuvuuteen jouluevankeliumissa. Kristillisessä uskossa ei sen oman itseymmärryksen kannalta ole lainkaan kysymys vakaumuksista, käsityksistä ja uskomuksista. Koko käsite ”uskonto” on oikeastaan epämuodostuma, haitallinen vieraslaji, jota ei Raamatusta löydy. Kysymys on elävän Jumalan teoista, täällä maan päällä tapahtuneista, itsessään järjellemme täysin käsittämättömistä, mutta täysin havaittavista ja todennettavista, jouluyön ja pääsiäisaamun ihmeestä. Kun paimenet ja tietäjät saivat kohdata suuren uutisen, eivät he jääneet aprikoimaan, miten tuollainen olisi mahdollista, vaan riensivät paikan päälle toteamaan, että kysymys ei ollut valeuutisesta: niin oli todella tapahtunut, kuin heille oli ilmoitettu.
Ja tähän liittyen: juutalaiset paimenet, seutukunnan työmiehet, raskaan, aliarvostetun ja varmaan myös alipalkatun ammatin harjoittajat – ja ”itämään tietäjät”, ylhäiset, oppineet ja rikkaat ulkomaalaiset; eiväthän kulta, suitsuke ja mirha mitään jokamiehen varusteita olleet. Mutta samaan osoitteeseen he päätyivät, samaa kuninkaallista lasta – eivät hänen äitiään – he kumarsivat, ja samalla ylimaallisella riemulla he täyttyivät.
Lapsi Betlehemin seimessä syntyi ”kaikelle kansalle”, kaikkien kansojen Vapahtajaksi. Aito kristillisyys kyllä saa omaleimaisen, sanoisiko kirkastetun omaleimaisen, muodon ja värityksen niin yksilöissä kuin ihmisryhmissäkin. Mutta itsessään on Kristuksen evankeliumi universaalinen, ihmiskunnallinen. Edelleen on vain yksi nimi, jossa meille on valmistettu iankaikkinen pelastus. Ja missä tämä saa sijaa, yhdistää se ihmisiä kautta maailman uudeksi hengelliseksi kansaksi, Jumalan perheväeksi, yli kaikkien inhimillisten rajojen ja rajoitusten. Sen sai kirjoittaja kokea muun muassa evankelisessa jumalanpalveluksessa Panamassa, missä kaikkia ihonvärejä edustava seurakunta reippaiden latinorytmien vauhdittamana lauloi englannin ja espanjan kielellä Kristuksen ja hänen ristinsä sovintoveren ylistystä aivan kuten näilläkin seuduilla on toisilla nuoteilla laulettu.
Arvoisa lukija! Kaikinpuolisesti hyvää joulua sinulle; saahan joulunvietossamme olla monia puolia. Mutta onko Hänellä sijaa?
Miika Vuola
Aamos-seurakunnan pastori