Se oli tavallista arjen askarointia ja puuhailua pihapiirissä. Koko alkuvuosi on menty viheliäinen liukkaissa keleissä. Hiekkaa ja karkeata suolaa on levitetty kulkureiteille. Auton lisäksi myös ihminen on tarvinnut nastat alleen. Niin meilläkin. Kävelylenkeillä turvauduttiin usein pientareen antamaan turvaan.
Kolmisen viikkoa sitten ei ollut juuri enää lainkaan pelättyä liukkautta, föhn tuulet vaikuttivat maanpinnan sulamiseen. Puoliso oli vielä etätöissä koneensa ääressä, minä ulkoaskareissa. Sitten yhdessä sekunnin puolikkaassa arki pysähtyi tai se pysäytti. Kesken puuhien polvi petti ja istuin vääntyneen oikean jalan nilkan päällä. Siitä alkoi kontaten tuskaisa taival ulko-ovelle. Puoliso näki tilanteeni ja saatiin ensihoito paikalle. Alkoi Varhan yhdenlaisessa hoitoketjussa eteneminen. Muutama tunti Ukin sairaalassa eri kuvauksin ja sieltä Tyks-Akuuttiin, missä tehtiin tarkentavaa jatkotutkimusta. Kuten Ukissa jo arvioitiin, oli reisilihaksen kiinnitysjänne polvilumpioon revennyt irti. Ilmankos ei jalka noussut milliäkään petin pinnasta. Oli mielenkiintoista seurata aulatilassa ja lääketokkurassa osaston vilkasta menoa.
Meni ilta ja yöllä tuli siirto traumatologian osastolle. Lääkettä lisää ja erilaiset yön tunnit edessä. Seuraavan päivän lauantai-iltana leikkaussaliin, missä polvi avattiin, kudoksia sidottiin siirrännäistäkin käyttäen. Sain pyynnöstä nähdä koko operaation ruudulta. Alaraajapuudutus oli vahvasti vielä päällä kun kirurgi tiimeineen lopetti runsaan tunnin kuluttua ja minä hoitohuoneeseen toipumaan. Kotiutus oli mahdollista parin päivän kuluttua. Asennettiin ns. kipsihylsy oikeaan jalkaan nivusista nilkkaan asti Taas kuljin nelinkontin mutta kaksi konttia oli tietenkin kyynärsauvat. Hoito-ohjeita oli monenmoista ja lääkkeitä riittävästi.
Tämä hoitomatka oli kokemuksineen vain yksi monista. Pääsy tähän hoitoketjuun piti kaiken aikaa sisällään tärkeimmän, kokemuksen henkilöstön korkeasta ammattitaidosta ja ystävällisen palvelun, kaikessa työn kiireessäkin. Saatoin puolison kanssa oppia tapahtuneesta monenlaista. Milloin vain, minä hetkenä hyvänsä voi ihmisen arki pysähtyä. On yht`äkkiä sopeutuminen uuteen arkeen. Läheisen arki muuttuu myös, kun tuen tarve on potilaalla huomattava.
Lisäksi, hyvää hoitoa on jo se, kun pääsee asiaankuuluvaan hoitoyksikköön sisälle. Tuntien odottaminen käytävillä tuntuu monesta kohtuuttomalta. Tutkimustoimenpiteitä saatetaan kuitenkin tehdä osin priorisoiden vakavimmista tapauksista alkaen. Jokainen potilas ei voi odottaa pääsevänsä suoraan toimenpiteisiin. Vain kiirehoidon tarve sen mahdollistaa.
On varmasti olemassa myös aidon kritiikin tarvetta. Kun näin on, on sitä myös annettava sinne, mihin se kuuluu. Esimerkiksi somessa valittaminen ei taida johtaa tuloksiin.
Itselle Varhan kokemukset odottamisineenkin olivat varsin myönteisiä, jolloin tärkeintä oli saada oikeat hoidot ja itselle syntynyt turvallisuuden tunne. Tällaisen yksittäisenkin kokemuksen perusteella tuntuu siltä, että hyvinvointialuettamme on viety oikeaan suuntaan. Sama suunta jatkukoon eteenkin päin. Vielä kerran, lämmin kiitos kaikille hoitoa ja apua antaneille yksiköille sekä henkilöille ja tietenkin kotona Elinalle.
Jukka Alkio