Inga Nuojua
Hesarissa oli haastateltu muutamia sadan vuoden iän ylittäneitä. Näkökulma ei ollut saavutusten setviminen vaan elämän ohjenuorista kyseleminen. Minuun tekivät vaikutuksen Hilkka Korhosen esille ottamat asiat.
Hän totesi, että ”se on rikas, joka omaansa tyytyy”. Tuolta näkökulmalta tunnen olevani rikas. Itselleni riittää, että on ruokaa, vaatetta ja lämmin asunto sekä hiukan säästössä yllättävien tilanteiden varalle. Nämä ovat aineellista puolta.
Aineetonta, mutta vähintään yhtä tärkeää ovat läheiset ihmiset, jotka jakavat elämän elämänilot ja vastukset. Näin ei ole elämässäni aina ollut. Siksi osaan olla kiitollinen.
Tuossa lausahduksessa on kuitenkin yksi sana, joka minua vaivaa. Tyytyminen kuulostaa alistumiselta. Ihan kuin olisi jotakin muuta halunnut sitä kuitenkaan saavuttamatta. Omalla kohdallani en koe niin tapahtuneen.
Hilkka Korhonen totesi myös, että ”se on viisas, joka jokaiselta oppii” ja että ”se on kunnioitettava, joka toisia arvossa pitää”. Molemmat kertovat paljon tavasta suhtautua muihin ihmisiin.
Mielellämme seurustelemme niiden kanssa, joiden arvot ja asenteet ovat lähellä omiamme. Jos emme tältä ”mukavuusalueeltamme” poistu, olemme pian oman maailmankuvamme ”kuplassa” tajuamatta, miten erilaiselta maailma monelta muulta kantilta katsottuna näyttää.
Asiaa pahentaa vielä se, jos on taipumusta tarkkailla maailmaa nenän varttansa pitkin. Silloin katoaa mahdollisuus tasavertaiseen kohtaamiseen.
Ylpeydelle on vaikea nähdä perusteita. Vaikka sattuisi omaamaan jonkin alan asiantuntemusta, kannattaa muistaa, että muilla alueilla oma tietämys on hataraa, jos sitäkään.
Syvällinen tieto ja vaatimattomuus kulkevat usein käsi kädessä. Ylpeys lienee kypsymättömyyttä, ehkä joskus yritys häivyttää oman sisimmän epävarmuus.
Jokaisella on erilainen perimä ja omanlaisensa elämänpolku. Nämä ovat muokanneet meistä jokaisesta uniikin yksilön. Maan hiljaiset eivät pidä melua itsestään, mutta ovat saattaneet miettiä asioita syvällisesti.
Äänekkäin on harvoin se eniten asioita punninnut. Oppikoulun ruotsin alkeiskirjassa oli lause, että tyhjät tynnyrit kolisevat eniten. On aivan paikkansa pitävä toteamus edelleen.
Lapsuudessani puhuttiin sydämen sivistyksestä. Sillä ei ollut yhteyttä opilliseen sivistykseen. Niin sanottiin ihmisestä, jonka käyttäytymistä leimasi tahdikkuus.
Hänellä oli syvä elämänymmärrys. Hän ei levitellyt muiden asioita. Hän pystyi olemaan tuomitsematta hairahtunutta, vaikka ei tekoa puolustellut.
Ajattelisin, että lapsuusaikani kasvattajilla oli pyrkimys ohjata tätä sydämen sivistystä kohti. Satavuotiaan Hilkka Korhosen viisaat lausahdukset kertovat minusta juuri sydämen sivistyksestä.
Kirjoittaja on eläkkeellä oleva biologi, joka on kotoisin Laitilasta.