Arto Kanerva
Vanhoja veteraanikuorma-autoja ei tule ihan joka viikko vastaan. Untamalassa Sakari Koskisen hallissa sellaisia on kaksin kappalein, vanhoja Fordeja, kumpikin vuosimallia 1966, pitkänokkainen ja tylppäkuonoinen. Sama valmistaja, sama vuosimalli, mutta silti tekniikaltaan aivan erilaiset autot. Kirjoittaja muistelee ajaneensa työkseen samanlaista lyhytkeulaista Customia joskus vuoden 1977 paikkeilla.
Vanhojen kuorma-autojen vähyys johtuu Koskisen mukaan ihan käytännön seikoista ja silloisen ajan tavasta.
– Aikoinaan kun kuorma-auto tuli käytännössä tiensä päähän, niin ohjaamo otettiin irti ja romutettiin ja alustasta lavoineen tehtiin traktorin peräkärry. Sellaisia on varmaan käytössä vieläkin.
Vuosi taisi olla 2010, kun Koskinen hankki siskonmiehen avustuksella romun kuorma-auton entisöitäväksi. Pitkänokkainen Ford K-700 ei ollut häävissä kunnossa, astinlaudat puuttuivat, peltiosat olivat mitä olivat, sikäli kun niitä edes oli ja verhoilun sisältä paljastui hiirenraatojen lisäksi ties mikä kaikkea.
– Moottorin kuitenkin piti olla kunnossa, kun myyjä kertoi, että sillä oli ajettu remontin jälkeen vain 300 kilometriä. Kaupat tehtiin ja siitä sitten pikkuhiljaa töihin. Eihän tuollaista hommaa voi yksin tehdä, kun ei ammattitaito riitä kaikkiin hommiin. Verhoilu-, pelti- ja maalaustyöt ovat ammattilaisten tekemiä ja itse olen tehnyt, mitä olen osannut.
Koskisen mukaan jarrut ovat aina olleet ongelmana näissä autoissa, moottorin sen sijaan tietää, se on sata tuhatta kilometriä, minkä jälkeen tulee täysremontti.
Entisöintityössä meni kaksi vuotta ja sitten tuli eteen museoajoneuvon katsastus, mikä ei ollutkaan ihan läpihuutojuttu. Koskinen oli maalannut kuorma-autonsa lavan alkuperäisen harmaaksi, mutta kun purkin pohjalla oli vielä hiukan maalia jäljellä, niin vetäisipä maalin vielä lavan sisäpuolelle reunalautojen ylimpään lautaan. Katsastajalle tuo ei kelvannut, koska maalaus näytti keskentekoiselta ja auton omistajalle tuli määräys maalata lavan laidat kokonaan myös sisäpuolelta. Ei sitten muuta kuin uutta maalipurkkia ostamaan.
Entisöintityö tuli valmiiksi ja katsastuskin lopulta onnistui. Kaksi vuotta siitä meni ja elettiin siis vuotta 2012. Siinä vaiheessa tuo autoharrastajan hulluus sai jatkoa, kun jossain tuli myyntiin valmiiksi museokatsastettu Ford-merkkinen kuorma-auto, mallia D-750.
Koskisen autoharrastus taitaa olla isän perua. Eino J. Koskinen aloitti työt autoilijana jo vuonna 1947, kunnes sitten lopulta vuonna 1983 otti viimeisestä kuorma-autostaan rekisterikilvet irti ja vei ne vallesmallille. Viisi samanmerkkistä kuorma-autoa ehti vuosikymmenten aikana olla ajossa. Yhden hän osti käytettynä, neljä uutena.
Kovimpaan Rauman rakennusvaiheen aikaan Eino saattoi ajaa jopa 15 keikkaa Raumalle yhdessä päivässä. Päivisin hiekkaa Repolan rakennustyömaalle, valtatien rakennukseen ja iltaisin yksityisille.
– Kyllä tämä koko harrastus lähtee siitä, että haluan kunnioittaa isäni tekemää pitkää työuraa. Hän ajoi vuosikymmenten ajan juuri tällaisilla autoilla. Itsekin ajoin muutaman keikan armeijan jälkeen, kunnes sitten yhtäkkiä Laitilan Sanomista soitettiin ja pyydettiin töihin.
Kuten alussa mainittiin, autot ovat oikeastaan aika samanlaisia, mutta silti niin erilaisia. Molemmat ovat vuosimallia 1966, mutta pitkäkeulaisen K-700 valmistus alkoi joskus -50 -luvulla ja D-750:n puolestaan vuonna 1964.
Vanhempi malli on todellakin vanhempi, ilman mitään mukavuuksia tai apulaitteita. Mallista huolimatta, jarrut ovat aina olleet ongelma.
– Isä kun oli lyhyt ja hiukan sellainen paksunoloinen, niin hänellä oli välillä vaikeuksia sujuttautua siihen pieneen tilaan ratin ja penkin väliin. Ratin oli pakko olla iso, kun ei ollut mitään tehostimia ja vaihteistonkin kanssa välikaasun käyttäminen oli ihan pakollista. Uudemmassa tylppäkeulaisessa Customissa puolestaan on paljon pienempi ratti ohjaustehostimen ansiosta, jarrutehostus löytyy ja vaihteetkin toimivat melko nykyaikaisesti.
Pakko ihmetellä, miten aikoinaan hiekkaa, soraa ja kaikkea tavaraa on kuljetettu ympäri valtakuntaa. Autot oli tehty vain kuljettamista ja tavaraa varten, kuskille ei ollut mitään mukavuuksia, kova penkki, ei lämmitystä, eikä edes radiota.
