Inga Nuojua
Omassa kasvuympäristössäni Lounais-Suomessa oudosti pukeutunutta pikkuväkeä palkkion toivossa ei ollut liikkeellä kuin nuutinpäivänä. Se oli tammikuun alkupuolella. Sanottiin, että ”joul loppu loppiaisen, mutta nuutinpäev o sitt viäl tulematt”.
Muistan itsekin joskus olleeni nuuttipukkina kylpytakki nurinpäin päällä ja karvareuhka päässä. Värssykin oli opeteltu: ”Pukk hyppäs, pukk tansas, puk neljästi nii. Mää istusi puki seljäs, piri sarveistas kii.”
Elämän heitettyä minut Pohjanmaalle, tulivat tutuksi pääsiäistulet, komeat kokot, joilla lankalauantaina karkoitettiin pahantahtoisia trulleja, jotka kuulemma touhusivat yön pimeydessä.
80-luvulla alkoi pääsiäisen alla ilmaantua oven taakse noidiksi pukeutuneita lapsia virpomisvitsoilla ja mummun kuparipannulla varustautuneena. Karkkipalkalla sai osakseen tulevan vuoden vireyden ja terveyden sekä vaihtelevalla taidolla koristellun risun, jossa hyvässä lykyssä oli pajunkissakin.
Näitä noitien näköisiä virpojia liikkui sekä palmusunnuntaina että lankalauantaina. Molemmille päiville piti varata karkkipalkkaa.
Paikalliset karjalaiset paheksuivat kahden erilaisen perinteen sekoittamista. Itäiset virpojat ja läntiset ilkeät noidat olivat risteytyneet hyväntahtoisiksi, elämäniloa pursuaviksi kevään lähettiläiksi. Oliko se niin vaarallista? Pääasia, että perinteitä piisaa.
Nyt virpomispäiväksi on meidänkin nurkilla vakiintunut palmusunnuntai. Jotkut kokevat pienen väen vierailut häiritsevinä. Minä olen näistä kaikenkirjavista ovella pistäytyvistä yksinomaan iloinen. On liikuttavaa seurata varsinkin pienimpien tomeraa esiintymistä – monelle ennenkokematonta, joskus äitikin tukena.
Sitten tuntuivat asuinkujaltani lapset loppuneen. Tuli pari palmusunnuntaita ilman virpojia. Masentavaa. Sen jälkeen vielä koronaeristykset. Lapsiparkoja lienee kielletty menemästä ikäihmisten oville.
Viime vuosina joihinkin naapuruston taloihin on ilmaantunut uusia, nuoria perheitä. Kujalle on taas tullut lapsia ja elämäntuntu takaisin.
Viime vuonna palmusunnuntai pääsi yllättämään. Virpojien palkka-asiat olivat unohtuneet.
Kun ensimmäiset mustat tötteröhatut vilahtelivat ikkunan ohi, tarvittiin äkkiä luova ratkaisu. Olin varannut pari pakettia belgialaisella suklaalla kuorrutettuja keksejä ”parempaa” tarjoilua varten. Niitä äkkiä pussiin.
Ovikello soi tiuhaan ja ensimmäisen paketin pussit katosivat pannuihin, koreihin ja kasseihin. Uusi pussituserä nopeasti. Kukaan ei näyttänyt nyrpeää naamaa, vaikka karkkia meiltä ei herunutkaan.
Tyttäreni valisti minua jälkeenpäin, että rahallakin olisin tilanteesta selvinnyt. Se olisi kyllä minusta tuntunut persoonattomalta.
Minulle jäi mukava olo naapuruston lasten tapaamisesta, vaikka en heistä tuntenut ensimmäistäkään. Tervetulleita ovat tänäkin vuonna. Jospa minäkin muistaisin tällä kertaa varustautua.
Kirjoittaja on eläkkeellä oleva biologi, joka on kotoisin Laitilasta.