Inga Nuojua
Olen sivumennen kuullut, että kaunokirjoituksen opettelulle ei enää ole kouluissa aikaa. Nykymaailma vaatii erilaisia taitoja kuten kymmensormijärjestelmää.
Omana kansakouluaikanani kaunokirjoitusta harjoiteltiin musteella ja siihen kastettavalla puuvarren päässä olevalla metalliterällä. Tekstin piti kuivua. Muuten tuli suttua. Imupaperilla nopeutettiin kuivumista. Vasenkätisillä oli hankalaa, kun oman käden piti asetella niin, ettei se liukunut vastakirjoitetun päällä. Mustepullon pystyssä pysyminenkin oli ongelma, vaikka pulpetissa oli sille kolo.
Kaunokirjoitusharjoitukset jatkuivat vielä oppikoulun ekaluokan. Opettajana oli kuvaamataidon opettaja Lisa Korpela. Rakastin niitä tunteja sen takia, että hän samalla luetutti Tuhannen ja yhden yön satuja.
Omat lapseni harjoittelivat kaunokirjoitusta hieman erilaisin mallikirjaimin kuin omana kouluaikanani. Alaluokkalaisen laitoin kerran pankkikirjaltani rahannostoon. Siihen aikaan alta kymmenvuotiaskin kelpasi äidin asioita toimittamaan.
Oli kirjoittanut nostokuittiin nimensä tikkukirjaimilla. Tyttö selitti kotiin tullessaan, että pankin setä oli kysynyt, osaisitko kaunolla. Muisto huvittaa sikälikin, että kymmenen vuotta myöhemmin en edes itse saanut nostettua tililtäni rahaa, jos ei ollut henkilöllisyystodistus mukana.
Jokaiselle lapsenlapselle olen tyttären pyynnöstä kirjannut muistiin varhaislapsuuden sattumuksia. Luovuttanut käsin kirjoitetun kirjan yläasteiässä omistajalleen.
Taannoin opiskelijatytön kanssa tuli puheeksi hänen edesottamuksensa lapsena tivolissa. Kysäisin, etkö ole asiasta mummun sepustuksista lukenut.
Kävi selville, että hän ei osaa lukea mummun käsialaa. Hölmistyin. Lapsenlapseni eivät ole ilmeisesti enää kaunokirjoitusta harjoitelleet. Miksi minä kuulen tästä vasta nyt.
Oli tekstinlukuongelmia oma oppikouluaikanikin. Saksan oppikirjassa oli näet joka toinen luku koukeroisella fraktuuralla painettu. En muista, että sitä olisi missään yhteydessä opetettu. Silti meidän oletettiin sitä ymmärtävän.
Muistan, että varsinkin s-kirjain tuotti ongelmaa. Sisu-pastillirasiassa ne voi bongata edelleenkin.
Plari on tehnyt tänä vuonna tutuksi fraktuuratekstiä julkaisemalla sadan vuoden takaisia sivujaan. Olen niitä lukiessa havainnut, että fraktuuranlukutaitoni on ruosteessa.
Nykylapset kirjoittavat tekstaamalla kuulemma. Itsekin voin niin tehdä, mutta silloin kynää on nostettava useammin paperilta kuin kaunolla kirjoittamalla eli sujuu hitaammin.
Tosin on myönnettävä, että oma kirjoitukseni muistuttaa hyvin vähän sitä, mitä kansakoulussa harjoiteltiin. Se on muotoutunut ”omaksi käsialaksi” elämän varrella kovassa käytössä.
Taitaa koko käsin kirjoittaminen olla väistymässä näppäimistön käytön valta-aseman tieltä. Jossain vaiheessa kaunokirjoitusta osaavat lukea enää sukututkijat.
Kirjoittaja on eläkkeellä oleva biologi, joka on kotoisin Laitilasta.