Inga Nuojua
En enää muista, millaista polkua päädyin karhunlaukkoineni ekakertaa Ruissalon taimitapahtumaan, mutta kiitollinen olen tietäni sinne tasoittaneille.
Tästä maasta ei löydy montaa puutarhatapahtumaa, jossa pääosassa ovat kasvit. Ja vielä semmoiset kasvit, jotka on tarkoitettu kasvatettaviksi ilman talvetusta viherhuoneessa. Tapahtumassa liioin ei ole tarjolla laareittain hollantilaisia juurakoita ja mukuloita, joista itsekullakin on ikäviä kasvatusmuistoja.
Myyjäporukka on asiantuntevaa. Silti tämmöinen tavallinen kasviharrastajamuori solahtaa joukkoon kokematta, että on väärässä paikassa. Pystyy jututtamaan muita harrastajia. Vaihtamaan kokemuksia kasvista jos toisesta. Joku kasvi voi olla itsellä säädyllisesti käyttäytyvä, mutta jollakin muulla hirveä leviäjä tai päinvastoin.
Ruotiminen päätyy usein siihen, että jos kasvin sattuu istuttamaan juuri sille optimaaliseeen kohtaan, siitä saattaa kehkeytyä yllättävä ongelma. Itselläni niin kävi Asclepias syriacan kanssa.
Joskus kova leviäjä siirrettynä huonompaan paikkaan pysyy nätisti ruodussa, mutta saattaapa ottaa nokkiinsa niin, että kuolla kupsahtaa. Omasta mökkipihastani hävisi tästä syystä viiruhelpi, jonka siirsin liian kuivaan paikkaan miettimään leviämistään.
Ruissalon tapahtumassa oma lajituntemus kohenee ihan siinä sivussa, kun asiakas pysähtyy kohdalle taimia täynnä olevine kottikärryineen ja tulee juteltua hänen löytämistään aarteista.
Huomasin myös, että positiivinen palaute lämmittää mieltä. Joku saattoi tulla kertomaan, kuinka hyvin edellisvuoden hankinta oli menestynyt, vaikka istutuspaikka ja taimen saama hoito ovat vähintään yhtä tärkeitä.
Tänä kesänä koin Ruissalon tapahtumassa merkillisiä kohtaamisia vuosikymmenten takaa. Luokkakaverini kansakouluajalta tuli arvuuttelemaan, kuka hän on. Viimeksi olin tavannut hänet vuonna 1957!
Toinen yllätys oli, että ystävä opiskeluajoilta tuli tervehtimään. Asuin hänen kodissaan yhden talven hoitaen päivisin hänen vauvaansa ja pakertaen iltaisin yliopistolla graduani. Meidän yhteydenpitomme katkesi, kun lähdin työn perässä pohjoiseen yli puoli vuosisataa sitten. Tämän kohtaamisen merkillisin puoli oli, että tunnistin hänet heti. Hän ei ollut tuossa ajassa muuttunut miksikään!
Etukäteen ajattelin, että olen ihan poikki taimipäivän jälkeen. Ehdin jo varuilta perua sunnuntaille sovitun kyläilynkin. Päinvastoin kävi. Koin itseni oikein virkistyneeksi. Jopa ukko oli viihtynyt tapahtumassa erinomaisesti, kun oli saanut kertoa itselleen mieluisista syötävistä kasveista – karhunlaukasta eritoten. Niinpä soitin pyhänä kyläpaikkaan kysyäkseni, passaako visiitti sittenkin.
Kirjoittaja on eläkkeellä oleva biologi, joka on kotoisin Laitilasta.