Lajin seniori Ilkka Simolan ensimmäinen tuloskirjaus on vuodelta 1959, jolloin hän oli yhdeksänvuotias. Toden teolla hän alkoi urheilla 1960-luvun puolella, mutta harjoittelu poikkesi huomattavasti nykyisestä.
– 1960-luvulla ei ollut ohjattua harjoitustoimintaa. Kerran viikossa järjestettiin jäsenten välisiä kilpailuja, mutta muuten oltiin sen ajan tapaan kaiket päivät yleisurheilu- ja jalkapallokentillä, Simola muistelee.
Aivan ilman valmennusta ei silloinkaan toimittu, sillä piirin yhteinen valmentaja vieraili Laitilassa kerran kesässä. 1960-luvun lopulla piirivalmentajana oli tunnettu Kari Sinkkonen , jolta Simolakin sai 19-vuotiaana oman harjoitusohjelman.
– En minä sitä tietenkään noudattanut, koska se oli niin kestävyyspainotteinen, hän lisää.
Harjoitusohjelmia mietittiin itse. Simola kertoo, että vaikutteita haettiin lehdistä.
– Yhdellä kaverilla oli saksalainen valmennuslehti, jota tutkittiin, Simola kertoo.
Kentällä vietettiin aikaa aamusta iltaan.
– Kun tulimme harjoittelemaan pikajoukkueen kanssa, ensimmäiseksi kaivettiin lähtökuopat kuokilla, Simola muistelee.
Kun harjoitukset olivat ohi, maa lapioitiin takaisin kuoppien päälle ja painettiin tiiviiksi. Lähtötelineitä ei ollut, joten pikamatkojen vauhti otettiin kuopista.
Lajin juniori Vivian Jaakola , 11, kuuntelee vieressä. Miltä tämä kuulostaa?
– Aika hullulta, hän naurahtaa.
Jaakolalla on ohjattuja yleisurheiluharjoituksia kaksi kertaa viikossa. Lisäksi hän käy myös itsenäisesti harjoittelemassa kentällä. Kuinka usein, se riippuu hänen muusta viikko-ohjelmastaan.
– Minulla on aika paljon muitakin harrastuksia, hän kertoo.
Jaakola harjoittelee yleisurheilun lisäksi ringetteä, salibandya ja jalkapalloa. Muut harrastukset eroavat yleisurheilusta siinä, että ne ovat joukkuelajeja.
– Joukkueurheilussa on niin, että jos häviät pelin, häviät sen yhdessä joukkueen kanssa. Mutta jos juoksussa häviät niin silloin häviät yksin, Jaakola vertaa.
Simola kertoo, ettei Laitilassa ollut hänen aikanaan niin paljon eri lajeja kuin nykyään. Jalkapalloa hänkin kävi pelaamassa yleisurheilun lisäksi, mutta esimerkiksi luistelemaan mentiin vain silloin, kun oli jäätä.
– Pesäpallossa oli vain aikuisten joukkue ja suunnistus oli nouseva laji, hän muistelee.
Yleisurheilun organisoidumpi valmentaminen otti ensiaskeleitaan Laitilassa 1960- ja 1970-lukujen vaihteessa.
– Toiminnasta tuli organisoidumpaa. Silloin alettiin kouluttaa valmentajia ja tuli lajivalmennusta. Silloin minä itsekin siirryin valmennuspuolelle, Simola kertoo.
Simolan mukaan valmennuksessa mentiin ehkä jopa liian pitkälle Jokaiselle urheilijalle, myös kaikkein nuorimmille, nimettiin oma henkilökohtainen valmentaja.
– Itsekin tein viikko-ohjelman 24 juoksijalle, Simola kertoo.
Jaakola tykkää yleisurheilusta.
– Se on hauskaa, hän sanoo.
Hän ei ole keskittynyt mihinkään tiettyyn lajiin, mutta suosikki hänellä silti on. Hän juoksee mieluiten pikamatkoja.
– Pikamatkat olivat myös minulle ehdoton päämatka, Simola kertoo.
Jaakolan tavoitteena on päästä edustamaan Suomea olympialaisiin.
– Se on aika iso tavoite, hän lisää.
Ja kun menneen ja nykyhetken välisiä eroja etsitään, yleisurheilujaoston toiminnassa edelleen aktiivisesti mukana oleva Simola tietää yhden. Kun hän harrasti, missään kisoissa tai harjoituksissa ei ollut kenenkään vanhempia paikalla. Nuoret kulkivat kisoihin yhteisellä taksikyydillä. Nykyisin vanhemmat ovat useimmiten paikalla kisoissa ja tarvittaessa kuljettavat myös harjoituksiin.
Jos paljon on vuosikymmenten aikana muuttunut niin yksi asia on pysynyt. Edelleen Jyskeen yleisurheilujaostolla on keskiviikkoisin viikkokisat.
– Päiväkin on sama kuin silloin, mutta kooltaan kisat ovat pienemmät, Simola kertoo.
Simola seuraa edelleen aktiivisesti yleisurheilua ja kirjoittaa Jyskeen nuorten urheilijoiden menestyksestä myös Laitilan Sanomiin. Hänellä on hyvä tulosmuisti, ja niinpä hän päätti verrata omia 11-vuotiaana tehtyjä tuloksiaan Jaakolan tuloksiin.
– Minä olen silloin ollut Vivianiin nähden vähän jäljessä enkä taida saada kiinnikään, hän myöntää naurahtaen.