Tiina Saari
Tiedämme kaikki, miten nopeasti aika kuluu. En silti parikymppisenä nuorena perheenäitinä olisi sitä uskonut. Toisinaan oli olo, että kuluisipa jotkut ajanjaksot nopeammin kuin toiset.
Vaan jonnekin humahti 24 vuotta. Meidän perheemme kolmesta lapsesta se nuorinkin, parikymppinen aikuisen alku, muutti keväällä omaan kotiinsa.
Olemme mieheni kanssa viettäneet ”villiä” ja lapsivapaata kesää, jossa ei ole enää tarvinnut odotella jälkipolvea kotiin yöjuoksuilta ja jääkaappi on saanut olla välillä lähes tyhjäkin. Todellisuudessa nautin hiljaisuudesta, omasta rauhasta ja aikaisista nukkumaan menoista, joten ”villi” kesä oli vähän liioiteltua.
Mutta se tunne, kun oma lapsi alkaa haluta omaa tilaa ja haluaa tehdä pesäeroa vanhempiinsa, on ihana ja iloinen. Niin nuorelle, kuin vanhemmillekin. Raskaiden ja loputtomalta tuntuvien teinivuosien jälkeen on olo, että sinne vaan, kyllä elämä kantaa.
Teinivuodet tekevät juuri sen minkä sen kuulukin tehdä. Näin itse koen. Siltikin nuoren muuton hetkellä äidin silmäkulmiin nousee kyyneleet.
Siinä hetkessä käy läpi menneitä vuosia ja niihin liittyneitä arkipäiväisiä asioita, kevät- ja joulujuhlia, läksyjen lukua, komentamisia, kiukutteluja, läheisyyden hetkiä ja yön selässä teinin perässä juoksemisia.
Lapsemme ovat nyt aikuisia, ja heidän kasvattamisessansa on tarvittu monia muitakin kuin vain meitä vanhempia. Lasten kummit, isovanhemmat, setä, tädit, kerhotädit, opettajat, harrastusten ohjaajat, lasten kaverien vanhemmat ja useat muut aikuiset ovat kaikki omalla paikallaan olleet ohjaamassa lasta oikeaan suuntaan.
Meille vanhemmille tämä juuri alkanut uusi elämänvaihe on mielenkiintoinen. Olemme jälleen kahden ja nyt päivämme täyttyvät aivan erilaisista askareista. Meillä on enemmän aikaa toisillemme ja myös itsellemme.
Haaveilemme yhdessä ja suunnittelemme tulevaisuutta, ihan kuten meidän nuoremmekin. He kyllä pärjäävät.
Heitä kannattelee tieto, että kotiin saa edelleen aina tulla sekä heidän ystävänsä, joista suurin osa on kulkenut heidän rinnallaan lapsuudesta saakka. Nuo mahtavat nuoret naiset ja miehet, jotka osaavat ottaa toiset huomioon ja ajattelevat asioita terveellä järjellä.
Niin sanotut ruuhkavuodet ovat nyt takana, ja napanuoran olen uskaltanut katkaista asettamalla puhelimen yöksi lentotilaan. Uskon, että lopulta meitä kaikkia kannattelee Hän, josta lauletaan tutussa lasten virressäkin; ”Jumala meitä kutsuu nyt suojaan turvaisaan. Jumala meitä kutsuu ja kantaa voimallaan. Milloinkaan ei hän hylkää, lastensa kanssa hän on. Jumalan kämmenellä ei kukaan ole turvaton” .
Kirjoittaja (kd.) on Laitilan kaupunginhallituksen jäsen.