Kirkonkellojen kumahtelu on olennainen osa Laitilan keskustan äänimaisemaa. Kellot ovat soineet satojen vuosien ajan pitäjän väelle milloin merkiksi kyläläisen kuolemasta, milloin siitä, että on aika kiiruhtaa kirkkoon.

– Kirkonkellot olivat aikoinaan vähän kuin sosiaalinen media nykyään, naurahtaa Laitilan seurakunnan entinen suntio Markku Kilpi ja muistuttaa, että kelloja on soitettu, kun on haluttu kertoa erilaisista asioista.

– Ja edelleen kirkonkellojen soittoperinne on laitilalaisille tärkeä, tietää seurakuntamestari Anneli Vuorio.

LAITILAN keskustassa oleva harmaakivikirkko on rakennettu 1400-luvun puolenvälin jälkeen, mutta jo sitä ennen paikalla on tiettävästi sijainnut puukirkko.

Laitilassa kellojensoittoperinne on elänyt vahvana myös kylissä, joissa on omia kirkkoja tai rukouskelloja.

Esimerkiksi Untamalan kylänraitin varrella sijaitseva Pyhän Pietarin kirkko on rakennettu vuonna 1785, mutta samalla paikalla on tiettävästi sijainnut kirkko ainakin 1200-luvulta lähtien.

Valvon kylästä puolestaan löytyy rukouskello, ja Soukaisten kylässä taas on sijainnut kirkko jo keskiajalta lähtien, vaikka nykyinen puinen kirkko on satoja vuosia myöhempää perua, 1800-luvulta.

LAITILAN kirkossa on erillinen kellotapuli, jossa on kaksi kelloa. Isompi ja vanhempi kello on valettu vuonna 1793. Sen parina oli pitkään vuonna 1806 valettu pienempi kello, joka kuitenkin jouduttiin vaihtamaan viitisen vuotta sitten uuteen.

– Tarkkakorvaiset olivat panneet merkille, että kellon sointi resonoi, ja tarkemmin kun tutkittiin, löytyi pienen kellon reunasta pieni särö, Anneli Vuorio kertoo.

Haitta ei ollut vain esteettinen, sillä särö teki kellosta turvallisuusriskin.

– Vaarana oli kellon hajoaminen, jolloin sen osat olisivat voineet jopa sinkoutua alas kirkkomaalle kellotapulin luukuista. Oli siis selvää, että se piti ottaa tapulista alas ja vaihtaa uuteen.

AIVAN helppoa uuden kellon saaminen ei kuitenkaan ollut. Kirkonkelloja kun ei niin vain ostella. Kellonhankintakokemustakaan ei monilla ole, sillä kellojen käyttöikä lasketaan tavallisesti sadoissa vuosissa.

– Oli se työläs prosessi, Vuorio huokaisee.

Vanhasta kellosta otettiin mittoja, kuvia, ääninäytteitä ja esimerkiksi selvitettiin sen ääniala. Sitten tutkailtiin mahdollisia kellonvalajia niin Suomesta kuin ulkomailta. Lopulta Kaavista löytyi aarre, nimittäin vaskenvalaja kolmannessa polvessa, käsityöneuvos Eljas Juutilainen .

– Juutilan valimo on vanhin toiminnassa oleva kellovalimo ja valimomuseo on nimetty merkittäväksi kulttuuriympäristökohteeksi. Siellä syntyi Laitilaan uusi kirkonkello, ja kerrassaan hieno kello syntyikin, ihastelee Vuorio.

Uusi kello kiiltelee vielä uutuuttaan, paikoilleen kellotapuliin se nostettiin vuonna 2017. Vuorio kuvailee kellonvalajan tuntuneen läheiseltä, hänen kanssaan tehtiin tiivistä yhteistyötä, mutta niinkin, että juuri Juutilaisen kellohan se Laitilan tapulissa soi viestejä kaupunkilaisille.

– Valitettavasti Eljas kuoli alkuvuonna 2019. Kävimme häntä vielä tervehtimässä ennen hänen menehtymistään.

SYKSY on riipinyt kirkkomaan valtavat lehtipuut paljaiksi, ja kun kellotapulin luukut aukeavat, on katseella tilaa pyyhkiä pitkin kaupungin katuja ja näkymiä. Olen tapulissa ensimmäistä kertaa, ja eteen aukeava näkymä saa huokaisemaan ihastuksesta.

– On täältä kyllä hienot maisemat, yhtyvät ihasteluuni Kilpi ja Vuoriokin, vaikka näkymä heille onkin paljon tutumpi.

Ihastelua herättävät myös tapulin rakenteet, jykevät hirret, jollaisia harvoin enää näkee.

– Ei nykymetsissä kauheasti ole aineksia tuollaisten hirsien saamiseen, Kilpi toteaa.

Sieltä täältä hirsipinnoilta löytyy viestejä ja puumerkkejä – tuossakin yksi merkintä vuodelta 1883. Rakentajat ovat saaneet valmista ja sen verran hyvää jälkeä ovat tehneet, että ovat työn omiin nimiinsä halunneet.

– Täällä on uutta rakennettu vuonna 1883, sillä kirkon vesikatto ja tapulin yläosa paloivat vuonna 1880, Kilpi kertoilee.

Alkujaan kuulemma luultiin, että palo lähti sakariston kamiinasta, jossa urkujen asentaja oli lämmittänyt liimaa. Myöhemmin kuitenkin selvisi, että, palo sai alkunsa savuhormista lentäneestä kipinästä.

TAPULIIN noustaan jyrkkiä portaita pitkin, ensin askelletaan muhkuraisilla kiviaskelmilla, sitten vuorossa ovat helppokulkuisemmat puuportaat.

Enää tapuliin ei kuitenkaan juurikaan kiivetä sen paremmin kellojen soiton kuin muidenkaan asioiden vuoksi. Toista oli vielä niinä Kilven työvuosina, jolloin kellojen soitto hoidettiin käsipelillä, tai oikeammin, jalkavoimin.

– Kellot saatiin soimaan talloilla, joiden avulla kelloille polkaistiin kunnolla vauhtia.

Voiman lisäksi tarvittiin muutakin taitoa, että kellojen sointi kuulosti hyvältä.

– Kyllä mulla ihan kohtuullinen rytmikorva taitaa olla, mutta ei se ihan helppo homma ollut saada kelloja tahdissa soimaan, Kilpi naurahtaa.

KELLOJEN soitto oli kovaa hommaa, etenkin kesäkuumalla, jos samalle päivälle osui useampi tilaisuus.

– Muistan yhdenkin kuuman juhannuspäivän, jolloin oli jumalanpalvelus ja kaksi konfirmaatiota. Oli kyllä paita aivan hiestä märkänä, Kilpi muistelee hymyssä suin.

Kirkon kellot soivat ilosta ja surusta, ja seurakuntamestari Anneli Vuorio tietää esimerkiksi sanomakellojen soittoperinteen olevan monelle tärkeä.

– Hautausmaalla moni kulkija on kysellyt kellojen soidessa, että kenelles kellot soivat, vuonna 2016 suntion tehtävästä eläköitynyt Markku Kilpi kertoo.

LAITILASSA sanomakellot soivat eri tavalla naisvainajille ja miesvainajille. Joillakin paikkakunnilla soitosta on voinut päätellä myös poisnukkuneen iän ja jopa paikkakunnan, mutta Laitilassa tällaista soittoperinnettä ei ole ollut.

– Laitilassa miesvainajien sanomakellot aloitetaan ja lopetetaan isolla kellolla, naisvainajilla taas alku ja loppu soitetaan pienellä kellolla, Vuorio avaa perinnettä.

Hän kertoo, että Laitilassa monille tärkeä perinne on tulla hautausmaalle kuuntelemaan läheisen poisnukkuneen sanoma- eli sielunkelloja.

– Laitilassa monet perinteet elävät vielä vahvoina. Täällä käydään haudoillakin paljon enemmän kuin monilla muilla paikkakunnilla. On jotenkin kaunista, kun vanhoja tapoja vielä vaalitaan, seurakuntamestari ihastelee.

Monenlaisia soittoja

• Huomenkellot soivat sunnuntaisin kello 9 eli tuntia ennen jumalanpalvelusta, 15 minuuttia ennen jumalanpalveluksen alkua soivat niin sanotut papinkellot ja vielä 5 minuuttia ennen jumalanpalveluksen alkua kajahtaa ilmoille yhteensoitto
• Ehtookellot soivat lauantaisin kello 18, jolloin alkaa pyhärauha
• Sanoma- eli sielunkelloilla on perinteisesti kerrottu kuolemantapauksista
• Saattokellot soivat hautajaisissa
• Kirkonkellot tulivat Suomeen kristinuskon myötä, mutta kellojensoitolla on pitkät perinteet ja paikkakuntakohtaisilla soittotavoilla voi olla myös maalliset juuret
• Suomessa on monilla paikkakunnilla soitettu aamu- ja iltakelloja, joilla on osin kutsuttu rukoilemiseen, mutta toisaalta monissa tapauksissa kyse on ollut sen muistuttamisesta, milloin työpäivä alkaa ja päättyy
• Turussa soitettiin 1600-luvulla niin sanottuja hoivakelloja iltaisin kello 20 sen merkkinä, että lasten on hyvä mennä kotiin, eikä enää ollut lupa sytyttää tulta uuneihin eikä juomia tarjoilla krouveissa

Lähteet: haastateltavat, Seurakuntasanomat 3/2020, evl.fi ja wikipedia.fi