”Sheriffi”, minä sanoin lähes laulavasti ääneen, kun kuljimme miehen kanssa vieraassa kaupungissa vieraan grillikioskin ohi. Vedin ilmaa antaumuksella sisääni, sillä aivan samalta oli lapsuudenkotini lähistöllä tönöttänyt grillikioski tuoksunut. Ja kioskin nimi siis oli Sheriffi.
On ihmeellistä, miten monet asiat jäävät meihin; tuoksut, maut, äänet, hellät tai liian kovakouraiset kosketukset – ja nekin kosketukset, joita kaipasimme, mutta joita vaille jäimme. Yhtäkkiä jokin – vaikka juuri tuoksu tai maku – heittää ihmisen vuosikymmenten taakse ja herättää henkiin jotakin, minkä olemassaoloa ei ollut enää edes muistanut.
Hiljattain sain maistaakseni täysin unholaan painuneita Hanna-tädin kakkuja, viimeksi olin syönyt niitä joskus teininä lapsuudenkodissani. Muistin heti, miten jo 35 vuotta sitten menehtynyt isäni rakasti niitä ja miksi: ne olivat hänen lapsuutensa herkku, ainoa makea, mitä hänen tuberkuloosiin alle 40-vuotiaana kuollut Hanna-äitinsä oli leiponut.
Olen lähes 15 vuoden ajan pitänyt joulukirjaa, johon olen koonnut reseptejä, lehtileikkeitä, kuvia ja kirjoittanut ajankohtaisia sattumuksia ja tunnelmia. Viime sunnuntaina kaivoin punakantisen muistikirjan taas esiin, kun etsin joulun luottoreseptejäni. Ja pysähdyin lukemaan kaiken, mitä olen joulukirjaani vuosien varrella kirjoittanut. Yllätyin, miten paljon olen unohtanut.
”jouluaattoaamuna meitä odotti uunin lampun loisteessa kylmä ja raaka kinkku.”
Luin muun muassa, miten olin eräänä vuonna jouluviikolla muistanut yhtäkkiä saunassa shampoot päässä, että kaveri odottaa minua samalla hetkellä kirkon edessä, koska olimme menossa yhdessä laulamaan kauneimpia joululauluja. Ja toisena jouluna olin unohtanut ilmoittaa joulupukille, että häntä kovasti meillä odotettiin – melkoinen katastrofi, koska joulupukin vierailua oli lapsille vahvasti lupailtu. Ja sellaistakin oli sattunut, että kun olimme miehen kanssa laittaneet kinkun yöksi uuniin, niin uunia emme olleet kuitenkaan muistaneet laittaa päälle. Niinpä jouluaattoaamuna meitä odotti uunin lampun loisteessa kylmä ja raaka kinkku.
Olen kirjoittanut joulukirjaan myös erään loppuvuoden pitkästä sairauslomasta, uupumuksesta ja ahdistuksesta. Ja siitä, miten täynnä ikävää oli ensimmäinen joulu äidin kuoleman jälkeen. Olin kirjoittanut myös raastavasta syyllisyyden tunteesta isoveljeni kuoltua, koska olin ollut niin keskittynyt omiin asioihini, eikä minulla ollut voimavaroja olla tarpeeksi hänen tukenaan. Eräänä jouluaattoyönä olin kirjoittanut totaalisesta tyhjyyden tunteesta, johon upposin muiden mentyä nukkumaan. Joulu oli ollut lämmin, ihana ja touhua täynnä – ja minä olin ollut niin reipas ja vahva, vaikka samaan aikaan olin sisältä pieniksi palasiksi särkynyt. Tiesin nimittäin, että päihdekoukussa ollut nuorin veljeni kuljeskeli jouluna jossakin, kodittomana pakkasessa.
Lukemisen jälkeen kirjoitin joulukirjaan tätä joulua koskevan ensimmäisen tekstin. Kirjoitin siitä, että tänä jouluna Hanna-tädin kakkuja tarjoillaan ensimmäistä kertaa meidän kahvipöydässä ja kirjoitin surustani, kun en muista ihanasta isästäni enää paljoakaan. Ikuistin joulukirjaan kakkusten reseptin, niihin liittyvän tarinan, ikäväni.
Kirjoitin, ettei unohtuisi se, mikä on tärkeää.
Solina Saarikoski
Kirjoittaja on Laitilan Sanomien toimittaja, joka rakastaa joulua – ja kirjoittamista.