Kansanedustaja Teemu Keskisarja piti viime syksynä palopuheen, jossa hän syytti nykyopiskelijoita kiittämättömiksi. Jos olisin somessa, olisin voinut juttua peukuttaa, vaikka pidän ongelmaa mutkikkaampana ja pitkän jatkumon lopputulemana.
Sodan jälkeisinä vuosikymmeninä toteutettiin suuria yhteiskunnallisia muutoksia maassamme. Uskottiin vahvasti maailmanparantamiseen. Kansanterveyslaki vuonna 1972 toi liki maksuttoman lääkärin jokaisen ulottuville ja siirsi painopistettä ennaltaehkäisevään terveydenhuoltoon. Rinnakkaiskoulujärjestelmä korvattiin 70-luvulla peruskoululla, joka takasi varattomienkin lasten opintien. Kumpikin iso uudistus loi pohjaa hyvinvointivaltiolle.
Samaan aikaan meistä suuriin ikäluokkiin kuuluvista tuli perheellisiä. Halusimme omille lapsillemme helpomman elämän kuin itsellä oli ollut. Niin ovat vanhemmat ajatelleet varmaan maailman sivu. Kasvatusperiaatteetkin muuttuivat. Kurittaminen kiellettiin ihan virallisesti.
Kehityksen suunta oli minusta hyvä, mutta jo 80-luvulla olivat havaittavissa ensimmäiset merkit, että vastikkeetta saatua ei arvostettu. Kaikki muuttui itsestäänselvyydeksi: ilmainen kouluruoka, ilmainen opetusmateriaali, ilmainen terveydenhoito.
Vähitellen lasten kasvattamisessa tuntui vanhemmuus hämärtyvän. Myönnän, että olisi ollut paljon helpompaa olla mukava äiti, joka pyrkii täyttämään lapsen jokaisen toiveen kuin edellyttää lapsen omaa panosta kotitöissä ja hankinnoissaan.
Jossain vaiheessa sanottiin lasten elämää liikaa ”harjaavia” vanhempia curling-vanhemmiksi. Valmiina saaminen ei kuitenkaan ole avain onneen. Lapsen parasta olisi harjoituttaa häntä ponnisteluun ja pettymystenkin sietoon, sillä niitä elämä kasaa jokaisen eteen – olipa lapsuus ollut kuinka päivänpaisteinen hyvänsä.
Viime aikoina on puhuttu kaverivanhemmuudesta. Se kuulostaa oudolta. Vanhempi on perheessä aikuinen osapuoli ja lapsen huoltaja. Suhde ei siis voi olla kaveruutta sanan varsinaisessa merkityksessä. Vanhemman tehtävä on asettaa rajat ja olla esikuvana, vaikkapa osoittamalla kiitollisuutta kohdalle osuneesta hyvästä tai mallia muihin suhtautumisessa. Kaverit ovat erikseen sekä vanhemmalla että lapsella.
Olemmeko me sotien jälkeen syntyneet sysänneet liikkeelle nykytilanteeseen johtaneen kehityskulun? Annettu oikeuksia, mutta jätetty vähälle velvollisuuksien käsittely. Tuettu liikaa yksilökeskeisyyttä, johon nivoutuu helposti itsekkyys ja empatian puute.
Nykyvanhemmat puhuvat ”laatuajasta” lasten kanssa. Eikö se yhteinen arki ole se tärkein. Silloin vanhemman tietämys lastensa ajankäytöstä ja kavereista säilyy. Kännykän ja kaverien ote ei mene överiksi. Ylilyöntien riski pienenee.
Silti vanhemman osa voi olla, kuten poimintani puhuttelevasta kuolinilmoituksesta: ”Lähetimme lapsemme elämään kuin laivan merelle. Ompelimme purjeet, neuvoimme väylät parhaan taitomme mukaan, mutta tuulille emme voineet mitään.”
Kirjoittaja on eläkkeellä oleva biologi, joka on kotoisin Laitilasta.