Juuri nyt tuntuu siltä kuin eläisimme uusiksi 90-lukua. Jälleen leikataan rajummin ja parinkymmenen vuoden kuluttua toteamme, että lapset ja nuoret voivat huonommin, leikkausjonot ovat pidentyneet, nuorten hampaiden kunto on heikentynyt ja vanhukset potevat yksinäisyyttä ja muistisairaudet ovat lisääntyneet.
Tässä välissä olivat ”hyvät” vuodet. Useimmilla kotitalouksilla oli varaa ostaa taulutelevisio ja älykännykät. Monet ostivat myös älykellon, joka tarkkailee kantajaansa öisinkin. Niitä seurasi someahdistus, terveysahdistus ja suoratoistoputki.
Yhteiskunta toistaa samaa kaavaa. Säästövuosia seuraavat kulutuksen vuodet. Äkkijyrkästi siirrymme uuteen vaiheeseen, ja jyrkät muutokset aiheuttavat hallaa. Miten oppisimme maltillisemman elämän? Kohtuullisen tavaroiden, viihteen ja kaiken kulutuksen? Se taitaa olla ihmiselle mahdotonta. Elämä on niin lyhyt, että haluamme elää mahdollisimman täydesti. Kokea alhoa ja iloa niin, että ihon alla tuntuu.
Yhden ihmisen kohdalla tähän tuo muutoksen ikä. Vanhetessa elämä tasaantuu itsestään. Tietää jo, että palveluita keskitetään ja hajautetaan, vuorotellen. Uutta tekniikkaa tulee, mutta elämä itsessään ei suuresti muutu. Robotti-imurit ja älyjääkaapit eivät tehneetkään vallankumousta. Robotti-imuri pyörii maton nurkassa hämmentyneenä ja meitä väsyttää, vaikka älykello väittää meidän nukkuneen hyvin. Paperilehdetkin vielä ilmestyvät, vaikka lukijoiden piti siirtyä pelkästään e-lehtiin jo vuosikymmen sitten.
Kun tätä muutosten virtaa on aikansa seurannut, huomaa, että perusasiat pysyvät onneksi ennallaan. Vanhetessa hyvä olo syntyy yhä pienemmistä asioista, lintujen tarkkailusta, hiirenkorvista koivussa, mutta niin muuttavat surutkin muotoaan. Nuorena en surrut yliajettua kettua. Oli niin kiire, että tuskin havaitsin sitä siirtyessä paikasta toiseen. Elämän rajallisuuden ymmärtää yhä paremmin, kun rakkaita poistuu keskuudestamme.
Sananlaskun mukaan vanhetessa viisastuu. Alan ymmärtää, mitä se tarkoittaa. Ehkä sitä, että maltti kasvaa. Kaikesta ei jaksa enää kohkata.
Kun puhutaan seurakunta- ja kuntaliitoksista, on lopulta yhdentekevää, minkäniminen seurakunta tai kunta on ja kuinka laaja se on. Tärkeämpää on, että ihmiset tietävät, missä voivat kohdata toisiaan ja että paikka on saavutettavissa. Hallinnollisia rajoja tärkeämpi on kotimaisema ja että pääsee kouluun, kauppaan, kirkkoon ja lääkärin voi tavata tarvittaessa kasvokkain.
Tärkeitä ovat lopulta perusasiat, eivät organisaatiot. Isokin seurakunta tai kunta toimii, jos sen toiminta perustuu läheisyyteen.
Mikään ei muuta lopulta sitä, että tärkeintä ihmiselle ovat elolliset – koivut, ketut, linnut ja ihmiset.
Teija Uitto
Kirjoittaja on Laitilan Sanomien päätoimittaja, joka teki uutisia myös 90-luvun lamavuosien leikkauksista.